| Kari Hautanen |
|
Johdanto
Koko ihmiskunnan tunnetun historian ajan ihmiset ja kansat ovat sekä tehneet keskenään kauppaa että sotineet toisiaan vastaan ja alistaneet toisiaan. Yhteinen kieli on ollut ihmisiä, heimoja ja kansoja yhdistävä ja muodostava tekijä. Erilainen kieli on erottanut kansoja toisistaan. Ne kansat ja heimot, jotka ovat jostakin syystä – paremman ase- ja sotatekniikan, suotuisampien luonnonolojen tai jostakin muusta syystä - päässeet voitolle ja pystyneet alistamaan muita kansoja, ovat yleensä käyttäytyneet tavalla, joka noudattaa yhtä ja samaa kaavaa: Valloittaja alkaa kantaa valloitetun maan, siirtomaan väestöltä veroja ja ottaa haltuunsa sen luonnonvarat. Siirtomaan oma kulttuuri joko sulautetaan osaksi valloittajan kulttuuria tai tuhotaan kokonaan. Hallitsemisen helpottamiseksi valloitetulle alueelle viedään omaa väestöä hallitsemaan siirtomaata isäntämaan edustajana. Siirtomaan alkuperäiset asukkaat, alkuasukkaat jaetaan eriarvoisiin yhteiskuntaluokkiin suosien niitä henkilöitä, jotka ovat kykenevimpiä ja halukkaimpia omaksumaan isäntämaan kulttuurin ja kielen sekä auttamaan sitä alusmaan hallitsemisessa.
Valloittaja pyrkii naamioimaan ne raakuudet vääryydet, joita se inhimillisessä ahneudessaan tekee alistamalleen siirtomaakansalle, jonkin uskonnon (esim. kristinusko tai islam) tai aatteen (esim. kommunismi) tai sivistyksen (esim. roomalainen sivistys) viemiseksi, joka mukamas tapahtuu siirtomaakansan oman edun nimissä. Siirtomaan alkuperäinen historia pyritään unohtamaan ja mitätöimään ja korvaamaan voittajan omalla historialla. Siirtomaan väestöä pidetään yleensä myös rodullisesti alempiarvoisena kuin valloittajamaan väestöä. Siirtomaan alkuperäisen väestön oma kieli pyritään tuhoamaan ja korvaamaan se valloittajaväestön kielellä, jolloin siirtomaan väestö sulautuu emämaan väestöön. Pahimmassa tapauksessa siirtomaan väestö tuhotaan fyysisestikin kokonaan valloittajaväestön tieltä , kuten monet Amerikan tuhotut intiaanikansat.
Suomalaisten osa täällä Pohjolassa on ollut sopeutua ja taistella oman suomalaisugrilaisen identiteettimme puolesta monen vuosituhannen ajan. Ilmeisesti meidän ensimmäiset esi-isämme ovat saapuneet nykyisille asuinsijoillemme heti jääkauden jälkeen sekä idästä että etelästä – sieltä missä jää oli sulanut ensin. Koko se harvalukuinen metsästäjä- ja kalastajaväestö, joka asutti laajaa pohjoista Keski-Eurooppaa, Skandinaviaa ja Euroopan puoleista Keski- ja Pohjois – Venäjää lienee puhunut aikoinaan suomalaisugrilaisia kieliä. Joka tapauksessa suomensukuiset kielet ovat kaikista vanhimpia tunnettuja kieliä, joita tiedetään koskaan olleen Pohjois-Euroopan alueella. Uusimmat ja kehittyneimmät kulttuurivaikutteet, uskonnot, sotataidot ja elinkeinot saapuivat tänne pohjoiseen etelästä. Niiden mukana myös alkuperäisen väestön suomalaisugrilaiset kielet menettivät vähitellen asemiaan ja korvautuivat indoeurooppalaisilla kielillä. Monet alkujaan suomalaisugrilaiset kansat germaanistuivat, slaavilaistuivat ja balttilaistuivat unohtaessaan alkuperäisen kielensä. Tästä laajasta kielenvaihdosta on kirjoittanut mm professori Kalevi Wiik.
Suomalaisugrilaisista ainoastaan suomalaiset, virolaiset ja unkarilaiset ovat onnistuneet saamaan oman valtion ja säilyttämään oman suomalaisugrilaisen kielensä ja identiteettinsä. Näillä kolmella kansalla on nykyisinkin edellytykset oman kielensä ja identiteettinsä säilyttämiseen. Kaikki muut suomalaisugrilaiset kansat ovat joko sulautuneet tai sulautumassa indoeurooppalaisten kansojen mereen. Ne ovat venäläistyneet, latvialaistuneet, ruotsalaistuneet, amerikkalaistuneet tai omaksuneet jonkin muun indoeurooppalaisen kielen. Venäjällä asuvat suomensukuiset vähemmistökansat ovat nopeasti venäläistymässä samoin kuin Ruotsissa asuvat suomalais- ja saamelaisvähemmistötkin ovat nopeasti ruotsalaistumassa. Venäjän alueen suomalaisugrilaisista kansoista uhanalaisia ovat mm. vatjalaiset, vepsäläiset, karjalaiset, inkerikot, marit, mordvalaiset, udmurtit, komit, hantit ja mansit. Suuri suomensukuinen kansa, jota kutsuttiin nimellä merjalaiset, on asunut laajalla alueella ydinvenäjällä, nykyisen Moskovan ympäristössä. Merjalaiset ovat venäläistyneet pääosin jo 1500 -luvulla. Merjalaiset olivat varsin suuri ja kehittynyt kauppiaskansa, joka lienee tehnyt kauppaa laajalla alueella Volgalta Mustamerelle ja Bysantiin saakka. Tämän kansan yhtä heimoa, joka asui nykyisen Moskovan alueella,kutsuttiin nimellä "moskalaiset" . Tämä merjalaisheimo on antanut nimensä Moskovan kaupungille.
Mikä erottaa suomalaiset, virolaiset ja unkarilaiset muista suomalaisugrilaisista kielisukulaisistamme, jotta juuri nämä kolme kansaa ovat onnistuneet säilyttämään oman alkuperäisen kielensä ja pystyneet saavuttamaan itsenäisyyden eri kansojen välisessä olemassaolon taistelussa? Olisikohan yksi yhteinen piirre näille kaikille kolmelle se, että
mikään näistä kansoista ei ole ollut koko historiallista aikaansa ainoastaan yhden vahvan imperiumin, kuten Venäjän ja sen ortodoksisen kirkon vaikutuksen alainen, vaan ne ovat saaneet vaikutteita sekä idästä että lännestä. Unkari on jopa itsekin historiallisena aikanaan hallinnut omaa imperiumiansa. Vaikka Suomi ja Viro ovat joutuneet olemaan satoja vuosia idän ja lännen etumaastoa ja taistelutannerta, on sekin nähtävästi ollut parempi vaihtoehto kuin jäädä yhden valloittajan – olkoon se sitten Venäjä, Saksa tai Ruotsi – alaisuuteen pysyvästi.
Suomi alistui aikoinaan ruotsalaiselle miehittäjälle ilmeisesti siksi, että erittäin harvaanasuttua maatamme oli vaikea puolustaa hyökkääjää vastaan. Määrätietoisen vihollisen oli helppo valloittaa täältä sillanpääasemia ja linnoittaa ne tukikohdikseen, koska puolustavia joukkoja ei riittänyt joka paikkaan. Suomalaiset turvautuivat lähinnä sissisotaan, elleivät väistyneet suosiolla syrjäisemmille kaskimaille pois valloittajan tieltä. Kyllä suomalaiset toki ovat myös muinoin ovat saaneet torjuntavoittoja vihollisistaan. Niistä kertovat esimerkiksi skandinaavien saagatarut ja riimukirjoitukset.
Vaikka suomalaiset ovat historiansa aikana saaneet kokea kaikkea sitä hyväksikäyttämistä, alistamista, ryöstämistä, sortamista ja suoranaista rasismia, jota kaikkien alusmaiden asukkaat ovat joutuneet kokemaan valloittajiensa toimesta, me olemme historian voittajia. Voimme, ainakin yrittää kirjoittaa omasta historiastamme itsenäisesti ja mahdollisimman totuudenmukaisesti. Maamme on nykyään melko itsenäinen, kulttuurimme ja kielemme ovat elinvoimaisia. Taistelua suomalaisen kulttuurin ja suomenkielen puolesta ei todellakaan ole vielä voitettu. Suomenkieli on Euroopan vanhimpia ja alkuperäisimpiä kieliä yhdessä muiden suomalaisugrilaisten kielien sekä baski- ja tsetseenikielen kanssa. Euroopan suomalaisugrilaiset kielet ovat nykyään vain mitätön 3 % :n vähemmistö Euroopan kielten meressä ja niiden puhujien määrä on yhä laskemassa, indoeurooppalaisten kielten puhujat sen sijaan lisääntyvät koko ajan. Sotaisat ja voittoisat indoeurooppalaiset kansat ovat levittäytyneet Lähi-Idästä ja Mustanmeren rannalta Eurooppaan sekä Iraniin, Pakistaniin ja Intiaan noin 5000 -6000 vuotta sitten ja hävittäneet vähitellen alueiden muut alkuperäiset kielet sukupuuttoon, kun niiden puhujat ovat sulautuneet indoeurooppalaisiin kansoihin ja unohtaneet alkuperäiset äidinkielensä.
Nykyään 96 % eurooppalaisista puhuu indoeurooppalaisia kieliä: englantia, saksaa, venäjää, ranskaa, italiaa, espanjaa, portugalia, puolaa, kreikkaa,ruotsia, norjaa, tanskaa, puolaa, tsekkiä , latviaa, liettuaa, iiriä, islantia, romaniaa sekä mustalaisten romanikieltä, albaniaa ym. Indoeurooppalaisten kielten puhujat ovat onnistuneet levittämään kieltiään agressiivisesti Aasiasta ja Euroopasta ympäri maailmaa, Amerikkaan, Australiaan ja Afrikkaan.
Puolet koko maailman väestöstä puhuukin nykyisin äidinkielenään jotakin indoeurooppalaista kieltä. On tärkeää, että suomalaiset itse ymmärtäisivät, että suomenkielen säilyminen kulttuurikielenä ei ole itsestään selvää. Suomenkieli ja suomalaisuus olivat tuhoutumassa noin 200 vuotta sitten. Suomen joutuminen Ruotsin alaisuudesta Venäjän alaisuuteen loi edellytykset suomenkielen pelastamiselle uhkaavalta ruotsalaistumiselta. Tästä ovat lähes kaikki johtavat historioitsijamme yksimielisiä. Suomenkieli kuuluu vanhaan, alkuperäiseen eurooppalaiseen kulttuuriperintöön. Suomalaisugrilaisista kielistä valtaosa on jo tuhoutunut. Ne Euroopan alkuperäiskielet, baski, saami, suomi, viro ja unkari jotka vielä ovat jäljellä, ovat suojelemisen arvoisia. Meidän harvinaiset äidinkielemme ja kulttuurimme ovat osa Euroopan kulttuurista monimuotoisuutta, jota on tärkeä suojella, aivan kuten suojellaan myös luontomme biologista monimuotoisuutta.
Suomalaisuus on ainutlaatuinen, tärkeä ja rikastuttava osa alkuperäistä eurooppalaisuutta, mistä voimme olla ylpeitä. Maamme innovatiivisuutta ja kansamme saavutuksia kiitetään maamme rajojen ulkopuolellakin. Voimme olla ylpeitä myös historiastamme, koska suomalaisten ei tarvitse kantaa sitä ”valkoisen miehen taakkana” tunnettua syyllisyyttä, jota lukuisat eurooppalaiset kansat joutuvat kantamaan imperialistisen menneisyytensä ja siihen liittyvien historiallisten rikosten takia. Kielisukulaisiamme saamelaisia olemme tosin historian kuluessa kohdelleet yhtä huonosti kuin ruotsalaisetkin.
Valloittaja pyrkii naamioimaan ne raakuudet vääryydet, joita se inhimillisessä ahneudessaan tekee alistamalleen siirtomaakansalle, jonkin uskonnon (esim. kristinusko tai islam) tai aatteen (esim. kommunismi) tai sivistyksen (esim. roomalainen sivistys) viemiseksi, joka mukamas tapahtuu siirtomaakansan oman edun nimissä. Siirtomaan alkuperäinen historia pyritään unohtamaan ja mitätöimään ja korvaamaan voittajan omalla historialla. Siirtomaan väestöä pidetään yleensä myös rodullisesti alempiarvoisena kuin valloittajamaan väestöä. Siirtomaan alkuperäisen väestön oma kieli pyritään tuhoamaan ja korvaamaan se valloittajaväestön kielellä, jolloin siirtomaan väestö sulautuu emämaan väestöön. Pahimmassa tapauksessa siirtomaan väestö tuhotaan fyysisestikin kokonaan valloittajaväestön tieltä , kuten monet Amerikan tuhotut intiaanikansat.
Suomalaisten osa täällä Pohjolassa on ollut sopeutua ja taistella oman suomalaisugrilaisen identiteettimme puolesta monen vuosituhannen ajan. Ilmeisesti meidän ensimmäiset esi-isämme ovat saapuneet nykyisille asuinsijoillemme heti jääkauden jälkeen sekä idästä että etelästä – sieltä missä jää oli sulanut ensin. Koko se harvalukuinen metsästäjä- ja kalastajaväestö, joka asutti laajaa pohjoista Keski-Eurooppaa, Skandinaviaa ja Euroopan puoleista Keski- ja Pohjois – Venäjää lienee puhunut aikoinaan suomalaisugrilaisia kieliä. Joka tapauksessa suomensukuiset kielet ovat kaikista vanhimpia tunnettuja kieliä, joita tiedetään koskaan olleen Pohjois-Euroopan alueella. Uusimmat ja kehittyneimmät kulttuurivaikutteet, uskonnot, sotataidot ja elinkeinot saapuivat tänne pohjoiseen etelästä. Niiden mukana myös alkuperäisen väestön suomalaisugrilaiset kielet menettivät vähitellen asemiaan ja korvautuivat indoeurooppalaisilla kielillä. Monet alkujaan suomalaisugrilaiset kansat germaanistuivat, slaavilaistuivat ja balttilaistuivat unohtaessaan alkuperäisen kielensä. Tästä laajasta kielenvaihdosta on kirjoittanut mm professori Kalevi Wiik.
Suomalaisugrilaisista ainoastaan suomalaiset, virolaiset ja unkarilaiset ovat onnistuneet saamaan oman valtion ja säilyttämään oman suomalaisugrilaisen kielensä ja identiteettinsä. Näillä kolmella kansalla on nykyisinkin edellytykset oman kielensä ja identiteettinsä säilyttämiseen. Kaikki muut suomalaisugrilaiset kansat ovat joko sulautuneet tai sulautumassa indoeurooppalaisten kansojen mereen. Ne ovat venäläistyneet, latvialaistuneet, ruotsalaistuneet, amerikkalaistuneet tai omaksuneet jonkin muun indoeurooppalaisen kielen. Venäjällä asuvat suomensukuiset vähemmistökansat ovat nopeasti venäläistymässä samoin kuin Ruotsissa asuvat suomalais- ja saamelaisvähemmistötkin ovat nopeasti ruotsalaistumassa. Venäjän alueen suomalaisugrilaisista kansoista uhanalaisia ovat mm. vatjalaiset, vepsäläiset, karjalaiset, inkerikot, marit, mordvalaiset, udmurtit, komit, hantit ja mansit. Suuri suomensukuinen kansa, jota kutsuttiin nimellä merjalaiset, on asunut laajalla alueella ydinvenäjällä, nykyisen Moskovan ympäristössä. Merjalaiset ovat venäläistyneet pääosin jo 1500 -luvulla. Merjalaiset olivat varsin suuri ja kehittynyt kauppiaskansa, joka lienee tehnyt kauppaa laajalla alueella Volgalta Mustamerelle ja Bysantiin saakka. Tämän kansan yhtä heimoa, joka asui nykyisen Moskovan alueella,kutsuttiin nimellä "moskalaiset" . Tämä merjalaisheimo on antanut nimensä Moskovan kaupungille.
Mikä erottaa suomalaiset, virolaiset ja unkarilaiset muista suomalaisugrilaisista kielisukulaisistamme, jotta juuri nämä kolme kansaa ovat onnistuneet säilyttämään oman alkuperäisen kielensä ja pystyneet saavuttamaan itsenäisyyden eri kansojen välisessä olemassaolon taistelussa? Olisikohan yksi yhteinen piirre näille kaikille kolmelle se, että
mikään näistä kansoista ei ole ollut koko historiallista aikaansa ainoastaan yhden vahvan imperiumin, kuten Venäjän ja sen ortodoksisen kirkon vaikutuksen alainen, vaan ne ovat saaneet vaikutteita sekä idästä että lännestä. Unkari on jopa itsekin historiallisena aikanaan hallinnut omaa imperiumiansa. Vaikka Suomi ja Viro ovat joutuneet olemaan satoja vuosia idän ja lännen etumaastoa ja taistelutannerta, on sekin nähtävästi ollut parempi vaihtoehto kuin jäädä yhden valloittajan – olkoon se sitten Venäjä, Saksa tai Ruotsi – alaisuuteen pysyvästi.
Suomi alistui aikoinaan ruotsalaiselle miehittäjälle ilmeisesti siksi, että erittäin harvaanasuttua maatamme oli vaikea puolustaa hyökkääjää vastaan. Määrätietoisen vihollisen oli helppo valloittaa täältä sillanpääasemia ja linnoittaa ne tukikohdikseen, koska puolustavia joukkoja ei riittänyt joka paikkaan. Suomalaiset turvautuivat lähinnä sissisotaan, elleivät väistyneet suosiolla syrjäisemmille kaskimaille pois valloittajan tieltä. Kyllä suomalaiset toki ovat myös muinoin ovat saaneet torjuntavoittoja vihollisistaan. Niistä kertovat esimerkiksi skandinaavien saagatarut ja riimukirjoitukset.
Vaikka suomalaiset ovat historiansa aikana saaneet kokea kaikkea sitä hyväksikäyttämistä, alistamista, ryöstämistä, sortamista ja suoranaista rasismia, jota kaikkien alusmaiden asukkaat ovat joutuneet kokemaan valloittajiensa toimesta, me olemme historian voittajia. Voimme, ainakin yrittää kirjoittaa omasta historiastamme itsenäisesti ja mahdollisimman totuudenmukaisesti. Maamme on nykyään melko itsenäinen, kulttuurimme ja kielemme ovat elinvoimaisia. Taistelua suomalaisen kulttuurin ja suomenkielen puolesta ei todellakaan ole vielä voitettu. Suomenkieli on Euroopan vanhimpia ja alkuperäisimpiä kieliä yhdessä muiden suomalaisugrilaisten kielien sekä baski- ja tsetseenikielen kanssa. Euroopan suomalaisugrilaiset kielet ovat nykyään vain mitätön 3 % :n vähemmistö Euroopan kielten meressä ja niiden puhujien määrä on yhä laskemassa, indoeurooppalaisten kielten puhujat sen sijaan lisääntyvät koko ajan. Sotaisat ja voittoisat indoeurooppalaiset kansat ovat levittäytyneet Lähi-Idästä ja Mustanmeren rannalta Eurooppaan sekä Iraniin, Pakistaniin ja Intiaan noin 5000 -6000 vuotta sitten ja hävittäneet vähitellen alueiden muut alkuperäiset kielet sukupuuttoon, kun niiden puhujat ovat sulautuneet indoeurooppalaisiin kansoihin ja unohtaneet alkuperäiset äidinkielensä.
Nykyään 96 % eurooppalaisista puhuu indoeurooppalaisia kieliä: englantia, saksaa, venäjää, ranskaa, italiaa, espanjaa, portugalia, puolaa, kreikkaa,ruotsia, norjaa, tanskaa, puolaa, tsekkiä , latviaa, liettuaa, iiriä, islantia, romaniaa sekä mustalaisten romanikieltä, albaniaa ym. Indoeurooppalaisten kielten puhujat ovat onnistuneet levittämään kieltiään agressiivisesti Aasiasta ja Euroopasta ympäri maailmaa, Amerikkaan, Australiaan ja Afrikkaan.
Puolet koko maailman väestöstä puhuukin nykyisin äidinkielenään jotakin indoeurooppalaista kieltä. On tärkeää, että suomalaiset itse ymmärtäisivät, että suomenkielen säilyminen kulttuurikielenä ei ole itsestään selvää. Suomenkieli ja suomalaisuus olivat tuhoutumassa noin 200 vuotta sitten. Suomen joutuminen Ruotsin alaisuudesta Venäjän alaisuuteen loi edellytykset suomenkielen pelastamiselle uhkaavalta ruotsalaistumiselta. Tästä ovat lähes kaikki johtavat historioitsijamme yksimielisiä. Suomenkieli kuuluu vanhaan, alkuperäiseen eurooppalaiseen kulttuuriperintöön. Suomalaisugrilaisista kielistä valtaosa on jo tuhoutunut. Ne Euroopan alkuperäiskielet, baski, saami, suomi, viro ja unkari jotka vielä ovat jäljellä, ovat suojelemisen arvoisia. Meidän harvinaiset äidinkielemme ja kulttuurimme ovat osa Euroopan kulttuurista monimuotoisuutta, jota on tärkeä suojella, aivan kuten suojellaan myös luontomme biologista monimuotoisuutta.
Suomalaisuus on ainutlaatuinen, tärkeä ja rikastuttava osa alkuperäistä eurooppalaisuutta, mistä voimme olla ylpeitä. Maamme innovatiivisuutta ja kansamme saavutuksia kiitetään maamme rajojen ulkopuolellakin. Voimme olla ylpeitä myös historiastamme, koska suomalaisten ei tarvitse kantaa sitä ”valkoisen miehen taakkana” tunnettua syyllisyyttä, jota lukuisat eurooppalaiset kansat joutuvat kantamaan imperialistisen menneisyytensä ja siihen liittyvien historiallisten rikosten takia. Kielisukulaisiamme saamelaisia olemme tosin historian kuluessa kohdelleet yhtä huonosti kuin ruotsalaisetkin.
Euroopan kieliolot 4500 eKr
Oheisessa kartassa keltainen väri kuvaa arviota suomensukuisten kielten levinneisyydestä Euroopassa vuonna 4500 eKr.
Sininen alue kuvaa indoeurooppalaisen kantakielen levinneisyyttä Euroopassa samaan aikaan. Vaaleankeltainen alue kuvaa
sitä suomensukuisten kansojen asuttamaa aluetta, jossa syntyivät kantagermaanin kieli, kantabaltin kieli ja kantaslaavin kieli, sen jälkeen kun tämän alueen, alunperin suomensukuiset, asukkaat omaksuivat indoeurooppalaisen kielen uudeksi äidinkielekseen. Heidän geneettistä perimänsä kielen vaihtaminen ei tietenkään muuttunut. Tästä laajasta kielenvaihdosta, joka jatkuu edelleen, on esittänyt teorian mm professori Kalevi Wiik.
Yleisesti hyväksytyn teorian mukaan (Marija Gimbutas) indoeurooppalaiset saapuivat Eurooppaan, Mustanmeren rannalle ja Etelä-Venäjän aroille noin 6000 vuotta sitten. Toisen teorian mukaan indoeurooppalaiset toivat mukanaan Kaakkois-Eurooppaan maatalouselinkeinon saapuessaan sinne nykyisen Turkin alueelta noin 8000 vuotta sitten. Indoeurooppalaiset kielet tulisivat vähitellen syrjäyttämään lähes kaikki vanhat eurooppalaiset kielet, kuten nykypäivänä on todettavissa. Kuitenkin Euroopan nykyväestön geenistön alkuperä on geenitutkimuksen mukaan tullut 80 - 90 % :sti niiden esi-isien mukana, jotka ovat tulleet tänne jo paljon ennen indoeurooppalaisia, 10.000 - 35.000 vuotta sitten. Maatatous on ehkä saapunut tänne indoeurooppalaisten tuomana, mutta sitä ennen täällä on asunut alkuperäisväestöä, joka eli metsästyksellä ja kalastuksella. Mikäli maatalouselinkeino on tullut Kaakkois-Eurooppaan jo ennen indoeurooppalaisia, kuten myös väitetään, ovat indoeurooppalaiset mahdollisesti paremmalla sotatekniikallaan kyenneet alistamaan silloisen maanviljelijäväestön, joka oli jo asettunut asumaan paikoilleen. Liikkuvaa elämää viettäviä metsästäjiä ja kjalastajia oli vaikeampi alistaa. Tämä selittäisi sen, että nimenomaan Kaakkois-Euroopassa asunut maatalousvgäestö arjalaistui kieleltään ensimmäisenä.
Geenitutkimus on selvittänyt, että indoeurooppalaisten eli arjalaisten omia, alkuperäisiä geenejä on nykyisissä germaaneissa, balteissa ja slaaveissa vain alle 10 %. Valtaosa heidän, kuten meidän suomalaistenkin, geenistöstä periytyy Euroopan alkuperäiseltä metsästäjä- ja kalastajaväestöltä, joka on asunut täällä jo jääkauden aikana. Kaakkois - Euroopan ihmisissä indoeurooppalaisia eli arjalaisia geenejä on enemmän kuin Keski-ja Pohjois-Euroopan ihmisissä. Arjalaiset olivat todennäköisesti ruskeasilmäisiä ja tummatukkaisia. Tämä tukee teoriaa, jonka mukaan indoeurooppalaiset jäivät pääosiltaan asumaan Kaakkois-Euroopan alueelle ja harjoittivat siellä maataloutta elinkeinonaan. Sen sijaan pohjoisen germaanit, slaavit ja baltit ovat kieltään vaihtaneita alkuperäisiä eurooppalaisia kuten suomalaisetkin, mutta vain suomalaiset ja muut suomalaisugrilaiset ovat säilyttäneet vanhan ja alkuperäisen kielensä toisin kuin kaikki muut pohjoisen asukkaat. Kalevi Wiik edustaa koulukuntaa, jonka mukaan Pohjois-Euroopan germaanit, slaavit ja baltit olisivat niitä kieltään vaihtaneita eurooppalaisia, joiden esi-isien äidinkieli on joskus ollut suomensukuinen kieli. Kartan valkoisella alueella asuvat ihmiset puhuivat tuolloin vielä baskin kieltä tai muita sellaisia Euroopan alkuperäisiä kieliä, jotka ovat jo kokonaan hävinneet.
Suomensukuiset kielet yhdessä baskikielen ja tsetseenikielen kanssa ovat vanhimpia tunnettuja ja säilyneitä Euroopan alueella puhuttuja kieliä. Kaikki muut vanhat eurooppalaiset alkuperäiskielet ovat hävinneet arjalaiskielten rynnistyksessä.
Sininen alue kuvaa indoeurooppalaisen kantakielen levinneisyyttä Euroopassa samaan aikaan. Vaaleankeltainen alue kuvaa
sitä suomensukuisten kansojen asuttamaa aluetta, jossa syntyivät kantagermaanin kieli, kantabaltin kieli ja kantaslaavin kieli, sen jälkeen kun tämän alueen, alunperin suomensukuiset, asukkaat omaksuivat indoeurooppalaisen kielen uudeksi äidinkielekseen. Heidän geneettistä perimänsä kielen vaihtaminen ei tietenkään muuttunut. Tästä laajasta kielenvaihdosta, joka jatkuu edelleen, on esittänyt teorian mm professori Kalevi Wiik.
Yleisesti hyväksytyn teorian mukaan (Marija Gimbutas) indoeurooppalaiset saapuivat Eurooppaan, Mustanmeren rannalle ja Etelä-Venäjän aroille noin 6000 vuotta sitten. Toisen teorian mukaan indoeurooppalaiset toivat mukanaan Kaakkois-Eurooppaan maatalouselinkeinon saapuessaan sinne nykyisen Turkin alueelta noin 8000 vuotta sitten. Indoeurooppalaiset kielet tulisivat vähitellen syrjäyttämään lähes kaikki vanhat eurooppalaiset kielet, kuten nykypäivänä on todettavissa. Kuitenkin Euroopan nykyväestön geenistön alkuperä on geenitutkimuksen mukaan tullut 80 - 90 % :sti niiden esi-isien mukana, jotka ovat tulleet tänne jo paljon ennen indoeurooppalaisia, 10.000 - 35.000 vuotta sitten. Maatatous on ehkä saapunut tänne indoeurooppalaisten tuomana, mutta sitä ennen täällä on asunut alkuperäisväestöä, joka eli metsästyksellä ja kalastuksella. Mikäli maatalouselinkeino on tullut Kaakkois-Eurooppaan jo ennen indoeurooppalaisia, kuten myös väitetään, ovat indoeurooppalaiset mahdollisesti paremmalla sotatekniikallaan kyenneet alistamaan silloisen maanviljelijäväestön, joka oli jo asettunut asumaan paikoilleen. Liikkuvaa elämää viettäviä metsästäjiä ja kjalastajia oli vaikeampi alistaa. Tämä selittäisi sen, että nimenomaan Kaakkois-Euroopassa asunut maatalousvgäestö arjalaistui kieleltään ensimmäisenä.
Geenitutkimus on selvittänyt, että indoeurooppalaisten eli arjalaisten omia, alkuperäisiä geenejä on nykyisissä germaaneissa, balteissa ja slaaveissa vain alle 10 %. Valtaosa heidän, kuten meidän suomalaistenkin, geenistöstä periytyy Euroopan alkuperäiseltä metsästäjä- ja kalastajaväestöltä, joka on asunut täällä jo jääkauden aikana. Kaakkois - Euroopan ihmisissä indoeurooppalaisia eli arjalaisia geenejä on enemmän kuin Keski-ja Pohjois-Euroopan ihmisissä. Arjalaiset olivat todennäköisesti ruskeasilmäisiä ja tummatukkaisia. Tämä tukee teoriaa, jonka mukaan indoeurooppalaiset jäivät pääosiltaan asumaan Kaakkois-Euroopan alueelle ja harjoittivat siellä maataloutta elinkeinonaan. Sen sijaan pohjoisen germaanit, slaavit ja baltit ovat kieltään vaihtaneita alkuperäisiä eurooppalaisia kuten suomalaisetkin, mutta vain suomalaiset ja muut suomalaisugrilaiset ovat säilyttäneet vanhan ja alkuperäisen kielensä toisin kuin kaikki muut pohjoisen asukkaat. Kalevi Wiik edustaa koulukuntaa, jonka mukaan Pohjois-Euroopan germaanit, slaavit ja baltit olisivat niitä kieltään vaihtaneita eurooppalaisia, joiden esi-isien äidinkieli on joskus ollut suomensukuinen kieli. Kartan valkoisella alueella asuvat ihmiset puhuivat tuolloin vielä baskin kieltä tai muita sellaisia Euroopan alkuperäisiä kieliä, jotka ovat jo kokonaan hävinneet.
Suomensukuiset kielet yhdessä baskikielen ja tsetseenikielen kanssa ovat vanhimpia tunnettuja ja säilyneitä Euroopan alueella puhuttuja kieliä. Kaikki muut vanhat eurooppalaiset alkuperäiskielet ovat hävinneet arjalaiskielten rynnistyksessä.
On kysytty, miksi indoeurooppalaiset kielet voimallisesti korvasivat Euroopan vanhat alkuperäiskielet seuraavien vuosituhansien aikana. Kalevi Wiik selittää sen johtuneen indoeurooppalaisten kehittyneemmästä kulttuurista, joka soi heille paremman sodankäyntitekniikan ja siten ylivoiman metsästäjiin ja kalastajiin nähden. Mikäli maatalouselinkeino tuli Eurooppaan vasta indoeurooppalaisten mukana, on se tarjonnut harjoittajille paremman elintason ja väestönkasvun kuin metsästys ja kalastus. Kulttuurillinen tai sotilaallinen paremmuus toi indoeurooppalaiselle kielelle johtoaseman. Heidän kieltään alettiin käyttää kaupankäynnin ja kulttuurin yhteisenä kielenä aina siellä, missä indoeurooppalaiset olivat tekemisissä euroopan metsästäjien ja kalastajien kanssa. Tällainen maailmankieli, lingua franca, on nykyisin ennen kaikkea englannin kieli, muita lingua francoja ovat olleet eri aikoina ja omilla valta-alueillaan esimerkiksi arabia, espanja, venäjä, ranska, kiina ja saksa. Lingua francalle on tyypillistä, että sen käyttäjien määrä lisääntyy ja se korvaa vähitellen muita kieliä.
Nykyisin englannin kieli vaikuttaa erittäin vahvasti maailman muihin kieliin, myös suomenkieleen. Kieleemme omaksutaan innokkaasti anglismeja ja uusia lainasanoja englanninkielestä. Kielemme alkaa muistuttaa fingliskaa, samanlaista suomen ja englannin sekakieltä, jota suomalaiset siirtolaiset puhuvat Amerikassa.
Nykyisin englannin kieli vaikuttaa erittäin vahvasti maailman muihin kieliin, myös suomenkieleen. Kieleemme omaksutaan innokkaasti anglismeja ja uusia lainasanoja englanninkielestä. Kielemme alkaa muistuttaa fingliskaa, samanlaista suomen ja englannin sekakieltä, jota suomalaiset siirtolaiset puhuvat Amerikassa.
Euroopan kieliolot 600 vuotta ennen ajanlaskumme alkua
Oheinen kartta on Kalevi Wiikin kirjasta "Eurooppalaisten juuret". Kartta kuvaa Euroopan kielioloja vuonna 600 eKr. Suomalaisugrilaisten kielten puhujat on merkitty karttaan keltaisen ja ruskean eri sävyillä. Itämerensuomalaiset kielten puhujat, metsästäjät ja kalastajat, harjoittivat tuolloin tekstiilikeraamista kulttuuria ja heidän kielensä kasvoi erilleen saamenkielisestä, koska saamenkielen puhujat eivät joutuneet tekstiilikeraamisen kulttuurin piiriin.
Eurooppa Kaarle Suuren aikaan vuonna 814
Seuraavat kuvat ovat brittiläisen Pearson Longman companyn julkaisemista arvostetuista koulukartastoista. Yhtiön perusti Thomas Longman vuonna 1724.
Kaarle Suurta pidetään sekä Saksan että Ranskan valtioiden perustajana. Kaarle Suuri hallitsi niitä molempia sekä myös suurinta osaa Italiasta. Tuohon aikaan Länsi-Eurooppa oli sivistyksellinen ja taloudellinen, epäsiisti takapajula, barbaria, johon se oli vajonnut Länsi-Rooman imperiumin sorruttua. Rooman sivistys jatkui Itä-Rooman imperiumissa, jonka keskus oli Konstantinopoli. Myös Arabimaissa sivistys oli korkeatasoista Länsi-Eurooppaan verrattuna. Melkein koko Espanjassa vallitsi muslimiuskoisten maurien korkeakulttuuri, jonka keskus oli Gordoban kaupunki.
Alla olevassa kartassa on erityisen kiinnostavaa se, että siinä suurin osa nykyisestä Keski - ja Pohjois- Venäjästä sekä Ruotsista on merkitty suomenkielisten asuttamiksi alueiksi "Finnish Tribes". Myös nykyinen Moskovan alue oli vielä vuonna 814 suomensukuisten heimojen asuttama. Nykyinen Pohjois-Ruotsi oli nimeltään "Quenland" eli Kveenien maa. Suomalaiset kutsuivat historian tuntemia kveenejä kainulaisiksi. Nykyisin norjalaiset kutsuvat kveeneiksi Pohjois-Norjan vanhaa suomenkielistä vähemmistöä, joka on nopeasti norjalaistumassa valtion myötävaikutuksella.
Koko nykyinen Suomi on kartassa merkitty suomenkielisiksi. Koska nykyisen Ruotsin eteläosa oli tanskalaisten asuttamaa, oli ruotsinkielistä seutua ainoastaan melko pieni alue Tukholman ympärillä. Myös saamelaiset on kartastossa merkitty "suomalaisiksi heimoiksi", kuten kaikki itämerensuomalaiset kansat: virolaiset, liiviläiset, vatjalaiset, vepsäläiset, karjalaiset ja tsuudit. Suomalaisten kanssa samalla värillä kartassa ovat myös merjalaiset, muromalaiset,marit ja mordvalaiset Keski-Venäjältä.
Nykyisen Unkarin paikalla on Avaarien kuningaskunta. Avaarit ovat häipyneet historian hämärään taisteltuaan sekä Kaarle Suurta, Itä-Roomaa että bulgaareja vastaan. Unkarilaiset muuttavat nykyisille asuinsijoilleen vuosikymmeniä myöhemmin, vuonna 896. Unkarilaiset saattoivat jo vuonna 814 pitää hallussaan osaa nykyisestä Länsi-Ukrainasta ja Romaniasta, tämä alue on merkitty karttaan vihreällä värillä. Geneettisestihän suomalaiset ja unkarilaiset eivät ole sukulaiskansoja. Unkarilaiset katsovat olevansa sotaisten ja voittoisien hunnien jälkeläisiä. Hunnit ahdistelivat aikoinaan sekä roomalaisia, gootteja että germaaneja ja heidän tiedetään asettuneen nykyisen Unkarin alueelle. Hunnien katsotaan sysänneen liikkeelle Euroopan kansainvaellukset, joihin Rooma sortui. Unkarin englanninkielinen nimi Hungary viittaa hunneihin. Suomensukuisten kansojen historia ei unkarilaisten mielestä ilmeisesti ole riittävän uljas, jotta se kelpaisi heidän samaistumiskohteekseen. Perinteisesti unkarilaisten on katsottu edustavan suomalais-ugrilaisen kieliperheen ugrilaista haaraa. Historiankirjoitus on aina ollut altista poliittiselle vaikuttamiselle. Uskovathan turkkilaisetkin olevansa kielisukua suomalaisille - ehkä hekin kaukaista kielisukua meille ovatkin. Turkkilaisetkaan eivät ole kieleltään indo-eurooppalaisia.
Brittein saarista vasta puolet on englantilaisten hallussa, toinen puoli saarista on vielä tuolloin kelttiläistä aluetta. Nykyinen Etelä-Venäjä ja suurin osa Ukrainasta olivat juutalaisuuteen kääntyneiden kasaarien hallussa. Heidän valtakuntansa nimi oli "Kasaarien Kuningaskunta". Kasaarit olivat ilmeisesti turkinsukuisia. Nykyisen Venäjän alueella ei juuri ollut slaaveja muualla kuin Novgorodin seudulla ja sen eteläpuolisilla alueilla. Euroopan puoleinen Venäjä oli pohjoisilta ja keskisiltä osiltaan suomensukuisten kansojen asuttamaa ja eteläisiltä osiltaan kasaarien asuttama. Slaaveja asui silloin pääasiassa nykyisen Puolan, Tsekin, Valkovenäjän ja Länsi-Ukrainan seuduilla.
Alla olevassa kartassa on erityisen kiinnostavaa se, että siinä suurin osa nykyisestä Keski - ja Pohjois- Venäjästä sekä Ruotsista on merkitty suomenkielisten asuttamiksi alueiksi "Finnish Tribes". Myös nykyinen Moskovan alue oli vielä vuonna 814 suomensukuisten heimojen asuttama. Nykyinen Pohjois-Ruotsi oli nimeltään "Quenland" eli Kveenien maa. Suomalaiset kutsuivat historian tuntemia kveenejä kainulaisiksi. Nykyisin norjalaiset kutsuvat kveeneiksi Pohjois-Norjan vanhaa suomenkielistä vähemmistöä, joka on nopeasti norjalaistumassa valtion myötävaikutuksella.
Koko nykyinen Suomi on kartassa merkitty suomenkielisiksi. Koska nykyisen Ruotsin eteläosa oli tanskalaisten asuttamaa, oli ruotsinkielistä seutua ainoastaan melko pieni alue Tukholman ympärillä. Myös saamelaiset on kartastossa merkitty "suomalaisiksi heimoiksi", kuten kaikki itämerensuomalaiset kansat: virolaiset, liiviläiset, vatjalaiset, vepsäläiset, karjalaiset ja tsuudit. Suomalaisten kanssa samalla värillä kartassa ovat myös merjalaiset, muromalaiset,marit ja mordvalaiset Keski-Venäjältä.
Nykyisen Unkarin paikalla on Avaarien kuningaskunta. Avaarit ovat häipyneet historian hämärään taisteltuaan sekä Kaarle Suurta, Itä-Roomaa että bulgaareja vastaan. Unkarilaiset muuttavat nykyisille asuinsijoilleen vuosikymmeniä myöhemmin, vuonna 896. Unkarilaiset saattoivat jo vuonna 814 pitää hallussaan osaa nykyisestä Länsi-Ukrainasta ja Romaniasta, tämä alue on merkitty karttaan vihreällä värillä. Geneettisestihän suomalaiset ja unkarilaiset eivät ole sukulaiskansoja. Unkarilaiset katsovat olevansa sotaisten ja voittoisien hunnien jälkeläisiä. Hunnit ahdistelivat aikoinaan sekä roomalaisia, gootteja että germaaneja ja heidän tiedetään asettuneen nykyisen Unkarin alueelle. Hunnien katsotaan sysänneen liikkeelle Euroopan kansainvaellukset, joihin Rooma sortui. Unkarin englanninkielinen nimi Hungary viittaa hunneihin. Suomensukuisten kansojen historia ei unkarilaisten mielestä ilmeisesti ole riittävän uljas, jotta se kelpaisi heidän samaistumiskohteekseen. Perinteisesti unkarilaisten on katsottu edustavan suomalais-ugrilaisen kieliperheen ugrilaista haaraa. Historiankirjoitus on aina ollut altista poliittiselle vaikuttamiselle. Uskovathan turkkilaisetkin olevansa kielisukua suomalaisille - ehkä hekin kaukaista kielisukua meille ovatkin. Turkkilaisetkaan eivät ole kieleltään indo-eurooppalaisia.
Brittein saarista vasta puolet on englantilaisten hallussa, toinen puoli saarista on vielä tuolloin kelttiläistä aluetta. Nykyinen Etelä-Venäjä ja suurin osa Ukrainasta olivat juutalaisuuteen kääntyneiden kasaarien hallussa. Heidän valtakuntansa nimi oli "Kasaarien Kuningaskunta". Kasaarit olivat ilmeisesti turkinsukuisia. Nykyisen Venäjän alueella ei juuri ollut slaaveja muualla kuin Novgorodin seudulla ja sen eteläpuolisilla alueilla. Euroopan puoleinen Venäjä oli pohjoisilta ja keskisiltä osiltaan suomensukuisten kansojen asuttamaa ja eteläisiltä osiltaan kasaarien asuttama. Slaaveja asui silloin pääasiassa nykyisen Puolan, Tsekin, Valkovenäjän ja Länsi-Ukrainan seuduilla.
Eurooppa vuonna 912
Pearson Longman company, koulukartasto:
Viikinkiaikana slaavilaistuminen oli jo levittäytynyt Suomenlahden rannalle, jossa asuivat suomensukuiset vatjalaiset. Ortodoksinen kirkko kuitenkin levitti venäjänkieltä suomensukuisten kielten alueelle itään ja pohjoiseen. Skandinaviassa germaaniset kielet levittäytyivät etelästä kohti pohjoisen suomensukuisia alueita. Ahvenanmaa ruotsalaistui 1100 -luvulla.
Virolaisten eteläpuolella Riian- eli Liivinlahden ympärillä asuivat itämerensuomalaiset liiviläiset, joiden kieli joutui sukupuuton partaalle saksalaisten otettua alueet määräysvaltaansa muutamaa sataa vuotta myöhemmin. Uudenmaan rannikoille ruotsalaisia muutti myöhemmin 1200 -luvulla, toisen ristiretken jälkeen ja Pohjanmaan rannikolle vasta 1300 -luvulla. Siihen aikaan Pohjanmaan rannikolle, Pedersören seudulle muutti osa minunkin esi-isistäni.
Ruotsalaisten muutto valloitetuille suomalaisalueille noudatti samaa kaavaa kuin muillakin samaan aikaan valloitetuilla alueilla Baltiassa ja Venäjällä. Valloittajamaan väestöä muutti valloitetuille alueille auttamaan niiden väestöjen ja luonnonvarojen haltuun ottamista emämaan kontrolliin sekä auttamaan verotulojen keräämistä emämaan kuninkaalle.
Tarvittavat linnoitukset ja kirkot rakennettiin valloitusten pysyvyyden varmistamiseksi. Suomen eteläisin rannikko sai nimekseen "Nyland", koska se oli ruotsalaisille valloittajille uusi, vaikka se suomalaisille oli ikivanhaa asuinaluetta. Kristinuskon levittäminen lienee ollut pelkkä savuverho, jolla haluttiin pyhittää ja oikeuttaa raadollisemmat, maalliset tarkoitusperät.
Itämeren itärantojen suomensukuiset ja balttilaiset kansat joutuivat tanskalaisten, ruotsalaisten ja saksalaisten tekemien
ryöstöretkien kohteeksi roomalaiskaltolisen kirkon siunaamina, kun tämä halusi levittää vaikutusvaltaansa alueelle. Samanaikaisesti baltit ja suomalaiset joutuivat novgorodilaisten tekemien ryöstöretkien kohteeksi kereikkalaiskatolisen kirkon siunaamina. Myös se halusi kilpailla vaikutusvallasta alueella. Tuon ajan kirjoitukset kertovat Baltian alueen suurista nautakarjoista ja yleisestä vauraudesta. Suomi oli tunnettu turkiksistaan. Vaaleat pohjoisen naiset olivat arvokasta kauppatavaraa Bysantissa, orjattaria himoitsivat myös rosvot itselleen. Vauraat ja harvaan asutut alueet vetivät puoleensa ryöstäjiä.
Virolaisten eteläpuolella Riian- eli Liivinlahden ympärillä asuivat itämerensuomalaiset liiviläiset, joiden kieli joutui sukupuuton partaalle saksalaisten otettua alueet määräysvaltaansa muutamaa sataa vuotta myöhemmin. Uudenmaan rannikoille ruotsalaisia muutti myöhemmin 1200 -luvulla, toisen ristiretken jälkeen ja Pohjanmaan rannikolle vasta 1300 -luvulla. Siihen aikaan Pohjanmaan rannikolle, Pedersören seudulle muutti osa minunkin esi-isistäni.
Ruotsalaisten muutto valloitetuille suomalaisalueille noudatti samaa kaavaa kuin muillakin samaan aikaan valloitetuilla alueilla Baltiassa ja Venäjällä. Valloittajamaan väestöä muutti valloitetuille alueille auttamaan niiden väestöjen ja luonnonvarojen haltuun ottamista emämaan kontrolliin sekä auttamaan verotulojen keräämistä emämaan kuninkaalle.
Tarvittavat linnoitukset ja kirkot rakennettiin valloitusten pysyvyyden varmistamiseksi. Suomen eteläisin rannikko sai nimekseen "Nyland", koska se oli ruotsalaisille valloittajille uusi, vaikka se suomalaisille oli ikivanhaa asuinaluetta. Kristinuskon levittäminen lienee ollut pelkkä savuverho, jolla haluttiin pyhittää ja oikeuttaa raadollisemmat, maalliset tarkoitusperät.
Itämeren itärantojen suomensukuiset ja balttilaiset kansat joutuivat tanskalaisten, ruotsalaisten ja saksalaisten tekemien
ryöstöretkien kohteeksi roomalaiskaltolisen kirkon siunaamina, kun tämä halusi levittää vaikutusvaltaansa alueelle. Samanaikaisesti baltit ja suomalaiset joutuivat novgorodilaisten tekemien ryöstöretkien kohteeksi kereikkalaiskatolisen kirkon siunaamina. Myös se halusi kilpailla vaikutusvallasta alueella. Tuon ajan kirjoitukset kertovat Baltian alueen suurista nautakarjoista ja yleisestä vauraudesta. Suomi oli tunnettu turkiksistaan. Vaaleat pohjoisen naiset olivat arvokasta kauppatavaraa Bysantissa, orjattaria himoitsivat myös rosvot itselleen. Vauraat ja harvaan asutut alueet vetivät puoleensa ryöstäjiä.
Eurooppa 1400 -luvulla
Nykyisen Suomen etelä- ja keskiosat olivat joutuneet osaksi Ruotsia ja Kalmarin Unionia. Suomen pohjoisosat kuuluivat Norjalle, joka myös kuului Kalmarin Unioniin. Unionin pääkaupumki 1400 -luvulla ei ollut Tukholma vaan Kööpenhamina. Uskontomme oli roomalaiskatolisuus. Ortodoksinen Novgorodin valtio oli syntynyt maamme itäpuolelle jo 800 -luvulla. Sieltä on löydetty kaikkein vanhimmat suomen- tai karjalankieliset kirjoitukset. Novgorodin "Uusilinnan" muodostivat kolme suomensukuista kansallisuutta vatjalaiset, vepsäläiset, merjalaiset ja kaksi slaavilaista kansallisuutta. Suomensukuisilla kansoilla oli Novgorodissa merkittävä asema, mutta ortodoksinen kirkko voimisti siellä venäjänkielen asemaa. Merjalaiset olivat tuolloin kieleltään jo lähes venäläistyneet.
Varsinainen Venäjä eli Moskovan ympäristö oli siihen aikaan heikkouden tilassa ja mongolivallan alla. Unkarilaisilla näkyy olleen 1400 -luvullakin oma vahva valtionsa ja imperiuminsa, jonka keskus on nykyisen Unkarin paikalla. Unkarilla on pitkä historia itsenäisenä valtiona ja osin suurvaltana. Myös Liettua on 1400 -luvulla suurvalta, jota saksalainen ritarikunta ei pystynyt kukistamaan. Suurvaltamenneisyys heijastuu nykypäivänäkin sekä Unkarin että Liettuan kansojen identiteettiin ja itsetuntoon.
Ruotsi oli valloittanut suurimman osa nykyisestä Suomen alueesta ja tuonut tänne oman hallintonsa, joka oli kuitenkin vielä hataralla pohjalla, vaikka Ruotsin kuninkaat olivat tehneet tänne useita sotaretkiä, joista kolmea on 1800 -luvulta lähtien romantisoivasti ruvettu kutsumaan kolmeksi ristiretkeksi. Niin sanotuista kolmesta Suomeen suuntautuneesta ristiretkestä ainoastaan viimeistä eli kolmatta voisi perustellusti kutsua ristiretkeksi, koska vain tähän vuonna 1293 Karjalaan suuntautuneeseen sotaretkeen oikeasti hankittiin paavin lupa eli ristiretkibulla. Se tosin hankittiin vasta vuonna 1351 eli lähes 60 vuotta sen jälkeen, kun kolmas ristiretki oli jo tehty! Yleensäkin kirjalliset kertomukset keskiajan sotaretkistä kirjoitettiin vuosikymmeniä sen jälkeen, kun ne oli tehty. Ne pyrittiin kirjoittamaan muotoon, jolla selitettiin tapahtuneet voittajan kannalta oikeutetuiksi ja parhain päin.
Varsinainen Venäjä eli Moskovan ympäristö oli siihen aikaan heikkouden tilassa ja mongolivallan alla. Unkarilaisilla näkyy olleen 1400 -luvullakin oma vahva valtionsa ja imperiuminsa, jonka keskus on nykyisen Unkarin paikalla. Unkarilla on pitkä historia itsenäisenä valtiona ja osin suurvaltana. Myös Liettua on 1400 -luvulla suurvalta, jota saksalainen ritarikunta ei pystynyt kukistamaan. Suurvaltamenneisyys heijastuu nykypäivänäkin sekä Unkarin että Liettuan kansojen identiteettiin ja itsetuntoon.
Ruotsi oli valloittanut suurimman osa nykyisestä Suomen alueesta ja tuonut tänne oman hallintonsa, joka oli kuitenkin vielä hataralla pohjalla, vaikka Ruotsin kuninkaat olivat tehneet tänne useita sotaretkiä, joista kolmea on 1800 -luvulta lähtien romantisoivasti ruvettu kutsumaan kolmeksi ristiretkeksi. Niin sanotuista kolmesta Suomeen suuntautuneesta ristiretkestä ainoastaan viimeistä eli kolmatta voisi perustellusti kutsua ristiretkeksi, koska vain tähän vuonna 1293 Karjalaan suuntautuneeseen sotaretkeen oikeasti hankittiin paavin lupa eli ristiretkibulla. Se tosin hankittiin vasta vuonna 1351 eli lähes 60 vuotta sen jälkeen, kun kolmas ristiretki oli jo tehty! Yleensäkin kirjalliset kertomukset keskiajan sotaretkistä kirjoitettiin vuosikymmeniä sen jälkeen, kun ne oli tehty. Ne pyrittiin kirjoittamaan muotoon, jolla selitettiin tapahtuneet voittajan kannalta oikeutetuiksi ja parhain päin.
Saksalaiset ritarikunnat, jotka olivat kelpuuttaneet hallitsemiinsa sotajoukkoihin myös kuolemaantuomittuja rikollisia, mikäli nämä vain olivat suostuneet lähtemään sotaisille ristiretkille Baltian maihin, olivat 1400 -luvulle tultaessa onnistuneet valloittamaan itselleen koko Baltian alueen Liettuaa lukuunottamatta. Saksalaiset siirsivät sinne omaa väestöään yläluokaksi auttamaan alueen hallitsemisessa. Itä-Preussissa saksalaiset ristiretkeläiset toteuttivat kansanmurhan alistamiensa alkuperäisten preussilaisten keskuudessa ja asuttivat alueen saksalaisväestöllä. Uusi väestö alkoi kutsua itseään preussilaisiksi, kukistetun balttikansan mukaan. Saksalaisen Hansa -liitto hallitsi koko Itämeren aluetta Novgorodia myöten. Itämeren alueen suurimmissa kaupungeissa piti valtaa saksankielinen porvaristo. Esimerkiksi Turkua, Tukholmaa, Tallinnaa ja Viipuria hallittiin saksan kielellä. Sekä suomenkieli että ruotsinkieli olivat molemmat kirjakielinä vielä kehittymättömiä 1400 -luvuilla. Saksankielen vaikutus ruotsinkieleen oli vahva.
Eurooppa vuonna 1730
Ruotsin suurvaltakausi on päättynyt Suureen Pohjan sotaan ja Venäjä on noussut suurvallaksi häädettyään sitä ennen mongolit, kukistettuaan verisesti Novgorodin ja voitettuaan Ruotsilta alueita, jotka mahdollistivat Venäjän esteettömän pääsyn Itämerelle.
Ruotsi on menettänyt suurvalta-asemansa Suuressa Pohjan sodassa 1700-1721. Suomi oli kärsinyt erityisen paljon Ruotsin lukuisissa suurvaltasodissa 1500-, 1600- ja 1700- luvuilla. Suomella ei ollut mitään autonomiaa Ruotsin osana, kaiken lisäksi koko köyhtynyttä valtakuntaa hallittiin ainoastaan ruotsin kielellä kirkollisia menoja lukuunottamatta. Verotulot oli käytetty Ruotsin hovin ja hallinnon ylläpitoon sekä jatkuviin taisteluihin naapurimaiden kanssa. Suomen alue oli joutunut usein etumaastoksi Ruotsin ja Venäjän välisissä sodissa. Usein toistuvissa sotaväenotoissa otettiin runsaasti miehiä Ruotsin armeijaan, joka kävi sotia ympäri Eurooppaa, jolloin Suomi jäi suojattomaksi Venäjän hyökkäyksille. Vihollinen pääsi monesti tunkeutumaan maahan, jolloin siviiliväestö jäi ryöstelevien ja raiskaavien kasakoiden ja sotilaiden armoille. Ison vihan aika oli erikoisen raskas läntiselle Suomelle ja Pohjanmaalle. Sodat, taudit ja nälänhädät surmasivat paljon ihmisiä. Lisäksi Suomesta vietiin Ison vihan aikan 1713-1721 kymmeniä tuhansia ihmisiä orjiksi Venäjälle. Niinpä Suomen väkiluku ei kasvanut lainkaan vuodesta 1620 vuoteen 1750, se oli molempina vuosina noin 400.000. Nykyisen Ruotsin alueella väkiluku kasvoi samana aikana yli kaksinkertaiseksi, eli noin 850.000 hengestä noin 1.800.000 henkeen.
Eurooppa vuonna 1815
Suomen autonomian aika 1809 - 1917
Ratkaiseva askel itsenäisen Suomen myöhemmälle syntymiselle otettiin, kun Ruotsi menetti Suomen Venäjälle
Suomen sodassa vuosina 1808 - 1809. Suomella oli tuolloin herraonnea, kun Venäjän keisarina toimi vapaamielinen
Aleksanteri I. Hän myönsi Suomelle autonomian, pysytti voimassa Ruotsin lainsäädännön ja uskonnon, myös Suomesta kerätyt verotulot saivat tästä lähin jäädä Suomeen eikä niitä enää viety emämaahan niin kuin Ruotsi oli tehnyt. Ainoa kauneusvirhe oli, että hän jätti ruotsinkielen Suomen ainoaksi hallintokieleksi, vaikka suomenkielisten osuus oli täällä 87 % sen jälkeen kun ns. Vanha Suomi eli myöhemmin Viipurin lääninä tunnettu alue liitettiin Venäjästä Suomen autonomiaan vuonna 1812. Myös melkein koko nykyisen Lapin läänin alue, jota ei aikaisemmin luettu kuuluvaksi Suomen alueeseen, erotettiin vuonna 1809 Ruotsista ja liitettiin autonomiseen Suomen suurruhtinaskuntaan. Suomen pinta-ala miltei kaksinkertaistui vuosina 1809 - 1812.
Autonomian aika oli pääsääntöisesti Suomen vaurastumisen ja teollistumisen aikaa, jota sodat eivät juuri häirinneet.
Venäjän keisari oli samalla Suomen suurruhtinas, joka käytti yksinvaltaa ruhtinaskunnassaan. Venäjä kohteli Suomen sodan jälkeen väestöä paljon helläkätisemmin kuin aikaisempina kertoina 1700 -luvulla, jolloin valloitettu Suomen alue ja väestö joutuivat kokemaan armottoman isonvihan sekä pikkuvihan. Suomi sai oman rahan, markan vuonna 1860.
Autonominen Suomi oli sääty-yhteiskunta. Keisari Aleksanteri I säilytti säätyjen aseman ennallaan edellyttäen, että johtavat säädyt aatelisto, papisto, porvaristo ja talonpojat vannoivat uskollisuutta hänelle. Säätyvältiopäivien
suurin ryhmä oli aatelisto, toiseksi suurin ryhmä oli talonpojat, papiston ja porvariston edustus oli hiukan pienempi kuin talonpoikien edustus. Säätyihin kuului vain 1.5 % Suomen väestöstä, kuitenkin vain säädyillä oli edustus säätyvaltiopäivillä. Kansasta 98,5 % muiden muassa yöväestö ja torpparit olivat kokonaan ilman edustusta. Suomen viimeisillä säätyvaltiopäivillä vuonna 1904 - 1905 oli aatelistolla 201 edustajaa, talonpojilla 70 edustajaa, porvaristolla 70 edustajaa ja papistolla 40 edustajaa. Aatelistolla oli siis yksinään ehdoton enemmistö säätyvaltiopäivillä. Säätyvaltiopäivät ja senaatti toimivat vain ruotsiksi.
Kehitys Ruotsissa 1800 -luvulla
|
Ollessaan osa Ruotsia, kuului Suomeen vain oheisessa kartassa ruskealla merkitty alue. Lappi, Karjala ja Ahvenanmaa eivät kuuluneet ennen vuotta 1809 Suomeen, vaan Lappi ja Ahvenanmaa kuuluivat Emämaa-Ruotsiin ja Karjalan oli Venäjä valloittanut jo aikaisemmin. Kuva on Wikipediasta, osasta Ruotsi-Suomi ennen Suomen sotaa.
Ruotsille oli katastrofi ja nöyryytys, kun se menetti Suomen, suuren osan silloista Ruotsin Länsipohjaa (=Suomen Lapin) ja Ahvenanmaan Venäjälle vuonna 1809. Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolf menetti valtansa ja kuninkaaksi valittiin ensin hänen setänsä Kaarle XIII ja sitten Bernadotte -suvun Kaarle IV Juhana. Ruotsi oli jatkuvien sotien uuvuttama, köyhä ja suurvalta-asemansa menettänyt maa Pohjolan periferiassa, vaikka se sai Napoleonin sotien jälkeen itselleen Norjan Tanskalta. Ruotsin ja Norjan unioni kesti lähes sata vuotta, vuodesta 1814 vuoteen 1905, jolloin Norja erosi siitä äänestyksen jälkeen. Unioni ei saanut koskaan norjalaisten suosiota. Jatkuu... |
|
|
|
Suomen suurruhtinaskunnan syntyminen vuonna 1809 pelasti suomenkielen ja mahdollisti Suomen kehittymisen itsenäiseksi valtioksi noin sata vuotta myöhemmin. Vaikka Suomi ei enää kuulunut Ruotsiin, ja Suomen väestöstä 87 % oli suomenkielisiä, joutuivat suomenkieliset taistelemaan tosissaan ruotsinkielistä eliittiä vastaan, jotta suomenkieli olisi päässyt tasa-arvoiseksi kieleksi ruotsinkielen kanssa. Muutama sivistynyt ruotsinkielinen, kuten A.I.Arwidsson, E.G. Ekström ja J.W. Snellman, oli saanut kansallisen herätyksen ja ajoi voimallisesti suomenkielen nostamista tasa-arvoiseen asemaan ruotsinkielen kanssa. Suomenkieli tuli tasa-arvoiseksi kieleksi ruotsin kanssa vasta vuonna 1902, vaikka myös venäjän keisarit, ennen kaikkea Aleksanteri II pyrkivät parantamaan suomenkielen asemaa, jotta Ruotsin vaikutus Suomeen heikkenisi.
Suomen virkamiehistö ja senaatti, jotka olivat täysin ruotsinkielisiä, eivät suostuneett valmistelemaan keisari Aleksanteri II :lle esitystä suomenkielen aseman parantamisesta. Siksi J.W. Snellman ohitti Suomen senaatin ja esitti parannusehdotuksen suoraan keisarille. Tämä tapahtui Parolan nummella 30.7.1863. Siellä keisari allekirjoitti käskykirjeen suomenkielen asemasta. Suomen senaatti ja virkamiehet kykenivät kuitenkin vielä tämän jälkeenkin estämään 39 vuoden ajan suomenkielen pääsemisen tasa-arvoiseksi kieleksi ruotsinkielen kanssa, aina vuoteen 1902 saakka, jolloin Venäjä oli jo aloittanut sortokauden eli Suomen autonomian heikentämisen. Keisari Nikolai II pyrki syrjäyttämään ruotsinkielen maamme hallintokielen asemasta ja korvaamaan sen venäjällä. Pakkovenäjä oli silloin jo määrätty Suomen oppokouluihin, jotka vielä 1800 - luvulla olivat olleet enimmäkseen ruotsinkielisiä.
Suomen svekomaanit, ruotsalaisuuden puolustajat turvautuivat myös Ruotsissa kehiteltyihin rotuoppeihin, vastustaessaan suomenkielen aseman parantamista. Ruotsalainen dosentti Herman Lundborg kuului maailman johtaviin rotubiologeihin. Hän perusti Uppsalaan maailman ensimmäisen rotubiologian instituutin, jossa hän kehitteli rotuoppejaan, mittaili saamelaisten, suomalaisten, ruotsalaisten ja monien muiden kansallisuuksien pääkalloja ja todisti mittauksillaan, että ruotsalaiset ovat arjalaisten eliittiä yhdessä norjalaisten ja tanskalaisten kanssa. Herman Lundborg teetti laajoja kuvastoja eri rotujen tyypillisistä edustajista. Arjalaisten edustajiksi pyrittiin löytämään mahdollisimman edustavan näköiset ja nuoruutensa kukoistuksessa olevat mallit. Edes saksalaiset eivät olleet rodultaan niin puhtaita arjalaisia kuin uljaat viikinkien jälkeläiset. Suomalaiset ja saamelaiset ovat sen sijaan lyhytkalloisia mongoleja, itäbaltteja, jotka eivät osaa kehittää järjestynyttä yhteiskuntaa tai luoda arvokasta kulttuuria. Mongolit olivat Lundborgin mukaan perimältään neekereitä parempia mutta valkoihoisia ihmisiä huonompia.
Rotuopeilla ja rasismilla oli paljon kannatusta jo 1800 -luvulla monien muidenkin eurooppalaisten ja amerikkalaisten filosofien, tiedemiesten ja poliittisten päättäjien keskuudessa. Rotututkimus ja huolestuneisuus rotujen puhtaudesta oli 1800 -luvun loppupuolella ja 1900 -luvun alkupuolella yhtä laajaa kuin huoli ilmastomuutoksesta on tällä vuosisadalla. Rasismi oli yleistä Saksassa, Ranskassa, Venäjällä, Britanniassa, Pohjoismaissa ja Amerikassa. Kallonmittaajat väittivät kykenevänsä päättelemään pääkallojen mittasuhteista, kyhmyistä ja kuopista ihmisten henkiset ominaisuudet. Työpaikkahaastattelutkin olivat tarpeettomat, kun vain voitiin tutkia työnhakijoiden pääkallon muotoja ennen valintojen tekemistä. Sosiaalidarvinistit olivat sitä mieltä, että yhteiskunnan hyväosaisuus ja huono-osaisuus olivat seurausta ihmisten rodusta ja perimästä: Yhteiskunnan hyväosaisilla olivat hyvät rotuominaisuudet ja yhteiskunnan huono-osaisten rotuominaisuudet olivat huonot. Samalla perusteella imperialististen kansojen rotuominaisuudet olivat paremmat kuin alistettujen kansojen rotuominaisuudet. Heikkojen rotujen taistelukyky oli heikko ja vahvojen rotujen taistelukyky ja rohkeus olivat vastaavasti hyviä. On sosiaalidarvinistien mielestä aivan oikein, että luonto karsii heikot rodut pois maailmasta. Saksa meni Hitlerin johdolla kaikkein pisimmälle luonnon avustamisessa siinä, että epäkelvot ihmiset tuli hävittää maan päältä.
Arjalaisen rodun määritteli ensisijaisesti kielisukulaisuus, vaikka sitä määriteltiin myös ihmisten ulkonäön ja kallon mittauksen avulla. Myös poliittinen tarkoituksenmukaisuus pääsi vaikuttamaan käytännön tulkintoihin ja levitettyyn propagandaan. Kielen ja ulkonäön osoittamat ristiriidat selitettiin johtuviksi rotujen sekoittumisesta. Indoarjalaisia eli indoeurooppalaisia olivat ensisijaisesti indoeurooppalaisten kielten puhujat, joita Euroopassa ovat kaikki muut paitsi suomalaisugrilaisten kielten puhujat, turkkilaiset, tsetseenit, tataarit, baskit ja juutalaiset. Myös Eurooppaan Intiasta aikoinaan muuttaneet romanit eli "mustalaiset" puhuvat indoarjalaista kieltä, mutta joutuivat siitä huolimatta sorretuiksi ja jopa tuhoamisen kohteiksi toisten arjalaisten toimesta. Myös slaavit ovat kieleltään indoeurooppalaisia, mutta venäläisten katsottiin olevan degeneroitunut sekakansa, koska venäläisiin oli sekoittunut paljon suomalaista ja turkkilaista verta.
Ruotsin tieteelliset näytöt rotututkimuksen alalla upposivat Saksassa hedelmälliseen maaperään ja vaikuttivat osaltaan siihen surulliseen lopputulokseen, johon Natsit maanosan vähän myöhemmin veivät. Herman Lundborg oli erityisen huolissaan siitä, että suomalaiset tai saamelaiset solmivat seka-avioliittoja puhtaiden ruotsalaisten kanssa ja heikentävät siten ruotsalaisten geeniperimää. Suomessa merkittäviin svekomaaeihin ja arjalaisen rotuopin kannattajiin kuuluivat muiden muassa August Sohlman ja Axel Olof Freudenthal, jonka nimissä RKP jakaa edelleen Freudenthal -mitalleja erityisen ansioituneille henkilöille, jotka ovat toiminnallaan edistäneet ruotsinkielen käyttöä Suomessa. Svekomaanit katsoivat Suomessa asuvan kaksi kansaa, ruotsinkieliset arjalaiset ja suomenkieliset itäbaltit. Ruotsinkielisten ansiota on se, että suomalaiset ovat pystyneet nousemaan primitiivisyydestä sivistyksen pariin. Elias Lönnrotin kokoama, upea kansalliseepoksemme Kalevala oli kielitaistelun kestäessä erityisen tärkeä todiste, jolla fennomaanit perustelivat suomenkielen valmiutta kulttuurikieleksi. Tärkeää oli, että Kalevala oli syntynyt ja säilynyt alkeellisena ja sivistymättömänä pidetyn tavallisen, suomenkielisen rahvaan keskuudessa.
Suomen virkamiehistö ja senaatti, jotka olivat täysin ruotsinkielisiä, eivät suostuneett valmistelemaan keisari Aleksanteri II :lle esitystä suomenkielen aseman parantamisesta. Siksi J.W. Snellman ohitti Suomen senaatin ja esitti parannusehdotuksen suoraan keisarille. Tämä tapahtui Parolan nummella 30.7.1863. Siellä keisari allekirjoitti käskykirjeen suomenkielen asemasta. Suomen senaatti ja virkamiehet kykenivät kuitenkin vielä tämän jälkeenkin estämään 39 vuoden ajan suomenkielen pääsemisen tasa-arvoiseksi kieleksi ruotsinkielen kanssa, aina vuoteen 1902 saakka, jolloin Venäjä oli jo aloittanut sortokauden eli Suomen autonomian heikentämisen. Keisari Nikolai II pyrki syrjäyttämään ruotsinkielen maamme hallintokielen asemasta ja korvaamaan sen venäjällä. Pakkovenäjä oli silloin jo määrätty Suomen oppokouluihin, jotka vielä 1800 - luvulla olivat olleet enimmäkseen ruotsinkielisiä.
Suomen svekomaanit, ruotsalaisuuden puolustajat turvautuivat myös Ruotsissa kehiteltyihin rotuoppeihin, vastustaessaan suomenkielen aseman parantamista. Ruotsalainen dosentti Herman Lundborg kuului maailman johtaviin rotubiologeihin. Hän perusti Uppsalaan maailman ensimmäisen rotubiologian instituutin, jossa hän kehitteli rotuoppejaan, mittaili saamelaisten, suomalaisten, ruotsalaisten ja monien muiden kansallisuuksien pääkalloja ja todisti mittauksillaan, että ruotsalaiset ovat arjalaisten eliittiä yhdessä norjalaisten ja tanskalaisten kanssa. Herman Lundborg teetti laajoja kuvastoja eri rotujen tyypillisistä edustajista. Arjalaisten edustajiksi pyrittiin löytämään mahdollisimman edustavan näköiset ja nuoruutensa kukoistuksessa olevat mallit. Edes saksalaiset eivät olleet rodultaan niin puhtaita arjalaisia kuin uljaat viikinkien jälkeläiset. Suomalaiset ja saamelaiset ovat sen sijaan lyhytkalloisia mongoleja, itäbaltteja, jotka eivät osaa kehittää järjestynyttä yhteiskuntaa tai luoda arvokasta kulttuuria. Mongolit olivat Lundborgin mukaan perimältään neekereitä parempia mutta valkoihoisia ihmisiä huonompia.
Rotuopeilla ja rasismilla oli paljon kannatusta jo 1800 -luvulla monien muidenkin eurooppalaisten ja amerikkalaisten filosofien, tiedemiesten ja poliittisten päättäjien keskuudessa. Rotututkimus ja huolestuneisuus rotujen puhtaudesta oli 1800 -luvun loppupuolella ja 1900 -luvun alkupuolella yhtä laajaa kuin huoli ilmastomuutoksesta on tällä vuosisadalla. Rasismi oli yleistä Saksassa, Ranskassa, Venäjällä, Britanniassa, Pohjoismaissa ja Amerikassa. Kallonmittaajat väittivät kykenevänsä päättelemään pääkallojen mittasuhteista, kyhmyistä ja kuopista ihmisten henkiset ominaisuudet. Työpaikkahaastattelutkin olivat tarpeettomat, kun vain voitiin tutkia työnhakijoiden pääkallon muotoja ennen valintojen tekemistä. Sosiaalidarvinistit olivat sitä mieltä, että yhteiskunnan hyväosaisuus ja huono-osaisuus olivat seurausta ihmisten rodusta ja perimästä: Yhteiskunnan hyväosaisilla olivat hyvät rotuominaisuudet ja yhteiskunnan huono-osaisten rotuominaisuudet olivat huonot. Samalla perusteella imperialististen kansojen rotuominaisuudet olivat paremmat kuin alistettujen kansojen rotuominaisuudet. Heikkojen rotujen taistelukyky oli heikko ja vahvojen rotujen taistelukyky ja rohkeus olivat vastaavasti hyviä. On sosiaalidarvinistien mielestä aivan oikein, että luonto karsii heikot rodut pois maailmasta. Saksa meni Hitlerin johdolla kaikkein pisimmälle luonnon avustamisessa siinä, että epäkelvot ihmiset tuli hävittää maan päältä.
Arjalaisen rodun määritteli ensisijaisesti kielisukulaisuus, vaikka sitä määriteltiin myös ihmisten ulkonäön ja kallon mittauksen avulla. Myös poliittinen tarkoituksenmukaisuus pääsi vaikuttamaan käytännön tulkintoihin ja levitettyyn propagandaan. Kielen ja ulkonäön osoittamat ristiriidat selitettiin johtuviksi rotujen sekoittumisesta. Indoarjalaisia eli indoeurooppalaisia olivat ensisijaisesti indoeurooppalaisten kielten puhujat, joita Euroopassa ovat kaikki muut paitsi suomalaisugrilaisten kielten puhujat, turkkilaiset, tsetseenit, tataarit, baskit ja juutalaiset. Myös Eurooppaan Intiasta aikoinaan muuttaneet romanit eli "mustalaiset" puhuvat indoarjalaista kieltä, mutta joutuivat siitä huolimatta sorretuiksi ja jopa tuhoamisen kohteiksi toisten arjalaisten toimesta. Myös slaavit ovat kieleltään indoeurooppalaisia, mutta venäläisten katsottiin olevan degeneroitunut sekakansa, koska venäläisiin oli sekoittunut paljon suomalaista ja turkkilaista verta.
Ruotsin tieteelliset näytöt rotututkimuksen alalla upposivat Saksassa hedelmälliseen maaperään ja vaikuttivat osaltaan siihen surulliseen lopputulokseen, johon Natsit maanosan vähän myöhemmin veivät. Herman Lundborg oli erityisen huolissaan siitä, että suomalaiset tai saamelaiset solmivat seka-avioliittoja puhtaiden ruotsalaisten kanssa ja heikentävät siten ruotsalaisten geeniperimää. Suomessa merkittäviin svekomaaeihin ja arjalaisen rotuopin kannattajiin kuuluivat muiden muassa August Sohlman ja Axel Olof Freudenthal, jonka nimissä RKP jakaa edelleen Freudenthal -mitalleja erityisen ansioituneille henkilöille, jotka ovat toiminnallaan edistäneet ruotsinkielen käyttöä Suomessa. Svekomaanit katsoivat Suomessa asuvan kaksi kansaa, ruotsinkieliset arjalaiset ja suomenkieliset itäbaltit. Ruotsinkielisten ansiota on se, että suomalaiset ovat pystyneet nousemaan primitiivisyydestä sivistyksen pariin. Elias Lönnrotin kokoama, upea kansalliseepoksemme Kalevala oli kielitaistelun kestäessä erityisen tärkeä todiste, jolla fennomaanit perustelivat suomenkielen valmiutta kulttuurikieleksi. Tärkeää oli, että Kalevala oli syntynyt ja säilynyt alkeellisena ja sivistymättömänä pidetyn tavallisen, suomenkielisen rahvaan keskuudessa.
Se pieni säätyläistö, joka tehokkaasti yritti estää suomenkielen nousun sivistyskieleksi ja tasa-arvoiseksi hallinttokieleksi ruotsinkielen rinnalle oli määrältään vain 1,5 % Suomen kokonaisväestöstä. Koska ruotsinkielisten osuus oli noin 12 %, oli myös suuri enemmistö ruotsinkielisistä, ruotsinkielinen rahvas, kalastajat, torpparit jne vuoteen 1906 saakka täysin ilman äänioikeutta ja mahdollisuuksia osallistua Suomen poliittiseen vallankäyttöön.
Vaikka säätyläistö piti itseään erityisen rotupuhtaana, lahjakkaana ja kykeneväisenä rahvaaseen verrattuna, ei se kuitenkaan halunnut, että rahvas saa säätyläisten kanssa tasavertaiset mahdollisuudet sivistää itseään omalla äidinkielellään eli suomeksi. Säätyläiset saivat tietenkin opiskella omalla äidinkielellään, ruotsiksi. Säätyläisten on helpompi hallita tietämätöntä rahvasta kuin sivistynyttä rahvasta. Toki muutamat säätyläiset tukivat perusopetuksen, luku-, kirjoitus- ja laskutaidon opettamista suomenkielellä omille alustalaisilleen ja heidän lapsilleen, mutta varsinkin suomenkielinen korkeampi opetus kohtasi ankaraa vastustusta. Oheiset kuvat on lainattu kirjasta "Itämaasta itsenäisyyteen", joka on vapaasti luettavissa myös netistä.
Suomi itsenäistyy, Vapaussota - sisällissota
Suomi saavutti itsenäisyyden Venäjästä ensimmäisen maailmansodan aiheuttamassa myllerryksessä 6.12.1917, jolloin
bolsevikit olivat Leninin johdolla saaneet vallan Venäjällä. Bolsevikit olivat ainoa valtaryhmittymä Venäjällä, joka suhtautui suopeasti Suomen itsenäistymiseen. Itsenäisyytensä ja yhteiskuntajärjestyksensä säilyttämiseksi Suomen oli jo muutaman kuukauden kuluttua, talevella ja keväällä 1918 käytävä sota, jonka osapuolia olivat toisaalta suomalaiset, valkoiset, yhdessä ruotsalaisten ja saksalaisten kanssa ja toisaalta suomalaiset, punaiset, joita tuki bolsevikkinen Venäjä.
Suomella oli onnea, että I maailmansodassa Saksa ensin löi Venäjän ja sitten se itse hävisi ympärysvalloille kuten Britannialle, Ranskalle ja USA :lle. Tämä auttoi Suomen oikeasti itsenäistymään eikä muuttumaan Venäjän vasallivaltiosta Saksan tai Ruotsin vasallivaltioksi. Jos Saksa olisi ollut sodan lopullinen voittaja, olisivat Saksan joukot todennäköisesti jääneet Suomeen, ei enää vapauttajina vaan valloittajina. Saksalainen Friedrich Karl, meille jo ehdittiin valita kuninkaaksi 9.10. vuonna 1918. Hän ei ottanut kruunua vastaan, koska Saksa hävisi sodan. Mannerheim ymmärsi, että oli vaarallista kutsua maahan avuksi vieraita joukkoja, joita oli tarjolla sekä Ruotsista että Saksasta. Siksi hän vastustikin molempien tuloa Suomeen. Vaasassa istuva Suomen senaatti esitti kutsun Saksalle siitä huolimatta ja otti riskin, että joukot eivät suostuisikaan poistumaan maasta. Ruotsista oli kylläkin vähäinen määrä vapaaehtoisia jo Tampereen valtauksessa.
Sisällissota kesti vain muutaman kuukauden ajan: 27. tammikuuta - 15. toukokuuta 1918. Saksassa sotilasopin saaneet jääkärit olivat ratkaisevassa asemassa, kun valkoiset, kenraali Mannerheimin johdolla, voittivat sodan. Sodan tappiot olivat suuret, kaikkiaan noin 38.000 henkeä, mikä on suhteessa väkilukuun yli 1 %, mikä on enemmän kuin Espanjan sisällissodassa, vaikka Espanjan sisällissota kesti lähes 3 vuotta. Torppareiden ja muun tilattoman väestön huonoa asemaa pidetään pääsyynä punaisten aloittamalle kapinalle, joka sitten päättyi näiden tappioon.
Sodan 1918 nimestä on paljon keskusteltu. Nimi sisällissota on mielestäni oikeutettu, koska sota käytiin pääasiassa suomalaisten kesken. Myös vapaussota -nimi on oikeutettu, koska voimme nykyisin jälkiviisaasti päätellä, että Suomi todennäköisesti olisi liittynyt Venäjästä samoihin aikoihin itsenäistyneiden Ukrainan ja Valkovenäjän tavoin takaisin Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoon eli Neuvostoliittoon, mikäli myös täällä Neuvosto-Venäjän tukemat sosialistit olisivat voittaneet sisällissodan. Näin tapahtui Valkovenäjällä ja Ukrainassa samoihin aikoihin. Molempien maiden kohtalo tuli olemaan karu seuraavina vuosikymmeninä. Jarkko Vesikansa valaisee sodan alkuvaiheita mielestäni hyvin seuraavassa Kauppalehden vieraskolumnissa 15.1.2018, jolloin on kulunut lähes sata vuotta sodan puhkeamisesta. Jarkko Vesikansa ehdottaa nimeä vallankumoussota, mutta mielestäni sota olisi johtanut vallankumoukseen, vasta jos jos punaiset olisivat voittaneet. Nyt se jäi kapinaksi, jonka valkoiset kukistivat voittaessaan kapinaa seuranneen sisällissodan. Vallankumous ei Suomessa toteutunut toisin kuin Venäjällä, Ukrainassa, Valkovenäjällä ja Transkaukasiassa. Ne kaikki liittyivät Sosialististen neuvostotasavaltojen liittoon 30.12.1922, vaikka nekin olivat ensin itsenäistyneet Venäjästä ensimmäisen maailmansodan päättyessä. Kaikki ne valtiot, jotka itsenäistyivät Venäjästä I maailmansodan pyörteissä ja omaksuivat sosialismin, liittyivät vuonna 1922 Neuvostoliittoon. Sosialistinen Suomi tuskin olisi silloin ollut poikkeus. Suomi olisi liittynyt Neuvostoliittoon Suomen sosialistisena neuvostotasavaltana 30.12.1922. Suurin johtajamme jo silloin olisi ollut Josef Stalin.
Jarkko Vesikansa:
"KEVÄÄN 1918 TAPAHTUMAT HAHMOTTUISIVAT PAREMMIN, JOS PUHUTTAISIIN SUOMEN VALLANKUMOUSSODASTA"
"Suomessa taloudellinen elämä on kehittynyt sille asteelle, että vallankumouksellinen mieliala on välttämätön. Puoluetoimikunta on ollut vallankumouksen jarruna… Nyt on porvaristoa vastaan varustauduttava, kun on aseita saatavissa… Parlamentaarinen toiminta on hylättävä… Nyt on alettava taistelu koko eduskuntalaitosta vastaan ja valta työväen käsiin.”
Näin julisti Jukka Rahja Suomen sosialidemokraattien puolueneuvoston kokouksessa 19.1.1918. Rahja oli saapunut Säätytalolle vallankumouksen pääkallonpaikalta Pietarista. Hänen veljensä Eino oli toiminut V. I. Leninin turvamiehenä, kun bolševikit olivat kaapanneet vallan Venäjällä kolme kuukautta aiemmin.
Nyt Rahja oli järjestellyt yhteyksillään Suomen punakaarteille aseapua. Kokouksen jälkeen Rahja palasi Pietariin johtamaan junaa, jonka lastina oli 15 000 kivääriä, kaksi miljoonaa patruunaa, 30 konekivääriä ja 10 kenttätykkiä. Rahja luotti Leninin tavoin siihen, että valta tulee kiväärin piipusta.
Kokouksessa Rahja moitti toverien rohkeuden puutetta: ”Kun työväki varustetaan aseilla, on sille myös annettava tilaisuus niitä käyttää vallankumouksen hyväksi… On lähdettävä lopulliseen taisteluun ja voitto on varma.”
Moni sosialidemokraattien puolueneuvostossa harasi vastaan. Aseisiin tarttuminen tuntui vieraalta, väärältäkin, mutta punakaarteissa intoiltiin, ja puolueen johdossa Kullervo Manner, O. W. Kuusinen ja Yrjö Sirola olivat samassa hengessä. Erikoisten käänteiden jälkeen puoluetoimikuntaa täydennettiin kumouksellisilla jäsenillä, joista muodostettiin toimeenpaneva komitea. Se julisti 28.1. vallankumouksen, ja valta otettiin eduskunnalta ja hallitukselta ”työväen käsiin”.
Sdp:ssä toteutettu häikäilemätön kaappaus on kevään 1918 avaintapahtuma. Keikaus johti siihen, että sdp:stä tuli vallankumouksen tekijä ja uhri, kuten sivussa pysytellyt Väinö Tanner oli varoittanut. Ilman vallankumousta veristä sisäistä sotaa tuskin olisi koettu.
Häikäilemätön kaappaus on vuoden 1918 avaintapahtuma.”
Sadan vuoden takainen käänne kannattaa palauttaa mieliin kiisteltäessä siitä, koettiinko keväällä 1918 vapaus-, kansalais- vai sisällissota. Suomalaiset ovat jumiutuneet käsittelemään tragediaa liian kotikutoisesti; tapahtumat niveltyivät osaksi ensimmäistä maailmansotaa ja bolševikkivallankumousta.
Kevään 1918 käänteet hahmottuisivat paremmin, jos puhuttaisiin Suomen vallankumoussodasta. Yhdysvalloissakin mielletään, että vuosina 1775–1783 koettiin American Revolutionary War, joka johti siirtokuntien itsenäistymiseen Britanniasta. Suomen itsenäistymiseen kytkeytyi vallankumous ja sen kukistaminen.
Onnistuessaan vallankumous olisi merkinnyt loppua demokratialle ja itsenäisyydelle. Suomi olisi suistunut osaksi bolševikkien yksivaltaisesti hallitsemien neuvostojen valtapiiriä, eikä sdp olisi voinut palata parlamentarismin tielle, joka oli myöhemmin siunaukseksi Suomelle."
Kolumnisti on Otavan tietokirjojen kustannuspäällikkö.
______________
On kiinnostavaa, että sen ajan ilmapiirissä köyhälistön osoittama tyytymättömyys ja kapinointi oikeuksiensa ja elantonsa puolesta selitettiin johtuvaksi köyhälistön huonosita rotuominaisuuksista, olivathan kapinalliset enimmäkseen huono-osaisia suomenkielisiä. Oheinen lainaus on kirjasta "Itämaasta itsenäisyyteen":
"
ROTUSOTAKO?
Pekka Kalevi Hämäläinen on teoksessaan ” Luokka ja kieli vallankumouksen Suomessa” sel-
vittänyt suomalaisia oloja luokkataistelun ja kielipolitiikan näkökulmasta. Hän toteaa kielipolitiikan muodostuneen sangen usein rotukysymykseksi. Ensimmäisen maailmansodan alla eräät ruotsinkieliset ylioppilaat katsoivat kaiken Suomessa kulttuurisesti arvokkaan olevan suomenruotsalaisten aikaansaamaa ja ansiota. Tämä perustui oletukseen, että yhteiskun-
nallisesti ja kulttuurisesti arvokas on rodullisesti korkeamman kansanosan aikaansaamaa. Ylioppilasjohtaja Artur Eklund perusteli tätä Gobineaun sekä toisen arjalaisuuden ylistäjän, Houston Steward Chamberlainin teoksilla. Jälkimmäinen oli saksalaiseen kulttuuriin ja mytologiaan ihastunut britti, joka meni naimisiin Richard Wagnerin tyttären, Evan kanssa ja jonka teos
"The Foundations of the Nineteenth Century"
vuodelta 1910 loi pohjan kansallissosialistien rotuopeille. Germaanisista juuristaan innostuneet ruotsalaiset sovittivat oppejaan myös aikakauden poliittisiin aatteisiin. Niinpä Venäjältä Suomeen vyöryneet sosialismin aallot nähtiin erityi-
sesti biologisesti alemmalla tasolla olevan kansanryhmän aatteeksi. Vuoden 1918 taistelut nähtiinkin ruotsalaispiireissä nimenomaan kahden rodun välisenä kamppailuna. Svenska Finlands folktingin puheenjohtaja von Rettig totesi 19.5.1918: ”
Katkeraa suomalais-ruotsalaista taistelua on käyty Suomessa. Tämä taistelu ei ole aiheutunut vain kielellisistä eroista.
Se on ollut kahden kansakunnan, kahden rodun välistä taistelua.”
Vaikka tällainen ajattelu kuulostaa nykyään absurdilta, niin noilla ajatuksilla oli aikanaan erittäin arvovaltainen kannattajakunta, joka koostui filosofeista, biologeista, lääkäreistä ja tiedemiehistä. Rodulliskielelliset näkemykset aiheuttivat suoranaista rasismia suomalaista väestöä kohtaan erityisesti ruotsalaisen maalaisväestön keskuudessa.
Sisällissota siis jyrkensi kahdesta rotuominaisuuksiltaan muka erilaisesta kansasta puhuvien mielipiteitä entisestään. Poliitikko ja lääkäri Georg von Wendt julkaisi vuonna 1919 kirjoituksen ” Suomen molemmat kansat, suomalaiset ja itäruotsalaiset”. Hänen mukaansa Suomea asuttivat itäruotsalaiset sekä suomalais-ugrilaisiin heimoihin kuuluvat suomalaiset. Näiden rotujen ominaisuudet ovat erilaiset, josta seurasi johtopäätös, että molempia kansoja on myös hallittava eri tavoin ja niiden sekoittamista oli syytä välttää. Tällainen ”sekakansa” oli von Wendtin mukaan taipuvaista häiriöiden aiheuttamiseen ja vallanhaluun. Sekarotuun kuuluvalle sivistyneistölle ei olisi tuottanut vaikeutta hylätä ruotsin kieltä.
Tässä toistui oppi, jonka mukaan slaavilaiset kansat olivat menettäneet älyllisiä ominaisuuksiaan sekaantuessaan suomalaisiin. Merkittävintä oli, että kielestä tehtiin rotuominaisuus. Ylempää rotua oleva puhui ruotsia, jonka alempaa syntyperää oleva saattoi jopa hylätä. Johtopäätös oli, että pääasiassa rannikoillamme asuvien ruotsinkielisten olisi pitänyt saada itsehallinto. Autonomiasta itsenäisyyteen kamppailleen Suomen olisi tullut antaa ruotsinkieliselle rannikolleen uusi autonomia.
Von Wendtin kirjoittelu ajoittuu rotuoppien kulta-aikaan Saksassa ja Ruotsissa. Ruotsissa rodullisiin kysymyksiin oli perehtynyt Herman Lundborg, joka oli opiskellut Münchenissä kriminaalipsykologiaa. Rotutieteilijät katsoivat, että rikolliset taipumukset ovat yhteydessä rodullisiin ominaisuuksiin; alemmat rodut olivat alttiimpia rikoksiin. Vuonna 1915 Lundbor-
gista tuli Upsalan yliopiston rotubiologian dosentti ja vuonna 1922 perustetun valtion rotubiologisen instituutin johtaja.
Ruotsalainen kansatieteilijä K. Robert V. Wikman kirjoitti vuosina 1921—22 "Det Nya Sverige” –lehdessä itäruotsalaisesta (= suomenruotsalaiset) ongelmasta. Hän arvosteli ankarasti pyrkimyksiä luoda suomalainen kansallisvaltio. Suomi oli tulos vain ja ainoastaan ruotsalaisten luovasta kyvystä. Suomalaiskansallisen liikkeen nähtiin johtaneen ainoastaan sosialismin
suosioon ja sitä kautta vuoden 1918 punakapinaan. Hänen mielestään kapina oli rodullisiin ominaisuuksiin perustuvaa pahansisuisuutta, eikä suinkaan reaktio yhteiskunnallisiin ja sosiaalisiin epäoikeudenmukaisuuksiin.
Suomessa Folkhälsan kokosi eugeniikan oppien mukaista tutkimustietoa maamme kahden kansan rotuominaisuuksista. Nämä arkistot ovat edelleen suljettuja. Tutkimuspyyntöjen epäämisen syyksi on sanottu, että ”arkistot ovat järjestämättä”.
Surullista oli, että muodikas rotuajattelu tarttui myös suomalaisiin. Tuhlattiin voimavaroja yritettäessä todistaa suomalaisten edustavan parempaa ja korkeampaa rotua kuin mongolit, joiksi ruotsalaiset suomalaisia nimittelivät. Myös opin tielle päässeet suomalaiset olivat joutuneet ruotsintamaan nimiään voidakseen edetä urallaan. Asia on edelleen arka, sillä kerrottaessa suomalaisten olleen samaan tapaan halveksittuja kuin monet Afrikan ja Aasian siirtomaiden alkuasukkaat, kohtaa yleensä voimakasta torjuntaa. Onko jo tällainen väite niin nöyryyttävä, että emme halua vieläkään myöntää, että myös meitä on pidetty alempana rotuna. "
Euroopan historian professori Laura Kolbe lausuu Politiikastaverkkolehdessä 30.10.2017 seuraavaa:
”Suomen sosiaalihistoriassa on yhä aukkoja. Suomalaisten torppareiden ja mäkitupalaisten historia on edelleen kirjoittamatta. Tämä maaseudun alaluokka on ollut sosiaali- ja sivistyshistorian kannalta olennainen, luokkaretken moottoriryhmä. Mutta torppareiden kohtelu ja kohtalot ennen Lex Kalliota kaipaisivat lisävalaistusta ja laajempaa vertailua maan eri osien välillä. Asiaan liittyi yhtä ja toista julmuuttakin tilanomistajien taholta. Lex Kallio oli todellinen kiltteyden teko!
”Suomalaisten torppareiden ja mäkitupalaisten historia on edelleen kirjoittamatta.”
Yksi aukko on Suomen ruotsinkielisten 1910-luvun germanismi eli rotuopillinen ajattelu, joka osin vaikutti vuoden 1918 valkoisen puolen julmuuksiin tai ajatteluun niiden taustalla: tavoitteena oli ’etninen puhdistus’, joka kohdistui suomenkieliseen työväenluokkaan ja punaisiin. Asenne näkyi erityisesti sisällissodan jälkipeleissä, teloituksissa sekä vankileireillä ja vankileirihallinnossa.”
Vaikka uhrien määrä oli Suomessa sisällissodassa ja sen jälkeen vankileireillä järkyttävän suuri, noin 38.000 henkeä, miehiä, naisia ja lapsia, sitä ei voi verratakaan Ukrainan väestötappioihin, kun siellä punaiset voittivat, ja maa liittyi Neuvostoliittoon. Seuranneissa pakkokollektivisoinneissa vuosina 1932 - 33 siellä tapettiin tahallisella nälänhädällä noin 10 miljoonaa maaseudun ihmistä, mikä oli noin 30 % Ukrainan väestöstä. Kansanmurhaa siellä johtivat Stalin ja Molotov. Huonosti kävi myös niiden suomalaisten sosialistien, jotka pakenivat Itä-Karjalaan sisällissodan jälkeen. Heistä useimmat joutuivat Stalinin vainojen uhreiksi kuten Neuvostoliittoon jääneet inkerinsuomalaisetkin. Kun jo suomalaisten sosialistien kohtalo oli Neuvostoliitossa joutua vankileireille ja telotettaviksi, niin mikä olisikaan ollut niiden suomalaisten kohtalo, jotka vastustivat sosialismia ja taistelivat sitä vastaan? Todennäköisesti punaisten voitto valkoisista olisi johtanut Suomen liittymiseen Neuvostoliittoon ja seurauksena olisi ollut silloin johtanut vielä paljon suurempiin väestötappioihin kuin se mitä Suomessa tapahtui vuonna 1918, kun valkoiset voittivat sodan.
Erityisesti punakaartien jyrkimmässä siivessä (suomalaisbolshevikit), joka oli hyvin vaikutusvaltainen sisällissodan aikaan,
oli halu liittyä Neuvosto-Venäjään sosialismin turvaamiseksi Suomessa. Punaisen Suomen Kansanvaltuuskunta, jonka puheenjohtaja oli Kullervo Manner, ehti jo solmia Neuvosto-Venäjän kanssa valtiosopimuksen 1. maaliskuuta 1918. Suomen ja Venäjän välisen federaation mahdollisuudesta Oskari Tokoi oli sitä ennen ehtinyt antaa lausunnon Manchester Gardian -lehden Pietarin kirjeenvaihtajalle 7. helmikuuta 1918. Punaisten häviö sisällissodassa vuonna 1918 varmisti sen, että Suomi todella sai pitää sen itsenäisyyden, jonka Suomi virallisesti oli saanut 6. joulukuuta vuonna 1917.
bolsevikit olivat Leninin johdolla saaneet vallan Venäjällä. Bolsevikit olivat ainoa valtaryhmittymä Venäjällä, joka suhtautui suopeasti Suomen itsenäistymiseen. Itsenäisyytensä ja yhteiskuntajärjestyksensä säilyttämiseksi Suomen oli jo muutaman kuukauden kuluttua, talevella ja keväällä 1918 käytävä sota, jonka osapuolia olivat toisaalta suomalaiset, valkoiset, yhdessä ruotsalaisten ja saksalaisten kanssa ja toisaalta suomalaiset, punaiset, joita tuki bolsevikkinen Venäjä.
Suomella oli onnea, että I maailmansodassa Saksa ensin löi Venäjän ja sitten se itse hävisi ympärysvalloille kuten Britannialle, Ranskalle ja USA :lle. Tämä auttoi Suomen oikeasti itsenäistymään eikä muuttumaan Venäjän vasallivaltiosta Saksan tai Ruotsin vasallivaltioksi. Jos Saksa olisi ollut sodan lopullinen voittaja, olisivat Saksan joukot todennäköisesti jääneet Suomeen, ei enää vapauttajina vaan valloittajina. Saksalainen Friedrich Karl, meille jo ehdittiin valita kuninkaaksi 9.10. vuonna 1918. Hän ei ottanut kruunua vastaan, koska Saksa hävisi sodan. Mannerheim ymmärsi, että oli vaarallista kutsua maahan avuksi vieraita joukkoja, joita oli tarjolla sekä Ruotsista että Saksasta. Siksi hän vastustikin molempien tuloa Suomeen. Vaasassa istuva Suomen senaatti esitti kutsun Saksalle siitä huolimatta ja otti riskin, että joukot eivät suostuisikaan poistumaan maasta. Ruotsista oli kylläkin vähäinen määrä vapaaehtoisia jo Tampereen valtauksessa.
Sisällissota kesti vain muutaman kuukauden ajan: 27. tammikuuta - 15. toukokuuta 1918. Saksassa sotilasopin saaneet jääkärit olivat ratkaisevassa asemassa, kun valkoiset, kenraali Mannerheimin johdolla, voittivat sodan. Sodan tappiot olivat suuret, kaikkiaan noin 38.000 henkeä, mikä on suhteessa väkilukuun yli 1 %, mikä on enemmän kuin Espanjan sisällissodassa, vaikka Espanjan sisällissota kesti lähes 3 vuotta. Torppareiden ja muun tilattoman väestön huonoa asemaa pidetään pääsyynä punaisten aloittamalle kapinalle, joka sitten päättyi näiden tappioon.
Sodan 1918 nimestä on paljon keskusteltu. Nimi sisällissota on mielestäni oikeutettu, koska sota käytiin pääasiassa suomalaisten kesken. Myös vapaussota -nimi on oikeutettu, koska voimme nykyisin jälkiviisaasti päätellä, että Suomi todennäköisesti olisi liittynyt Venäjästä samoihin aikoihin itsenäistyneiden Ukrainan ja Valkovenäjän tavoin takaisin Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoon eli Neuvostoliittoon, mikäli myös täällä Neuvosto-Venäjän tukemat sosialistit olisivat voittaneet sisällissodan. Näin tapahtui Valkovenäjällä ja Ukrainassa samoihin aikoihin. Molempien maiden kohtalo tuli olemaan karu seuraavina vuosikymmeninä. Jarkko Vesikansa valaisee sodan alkuvaiheita mielestäni hyvin seuraavassa Kauppalehden vieraskolumnissa 15.1.2018, jolloin on kulunut lähes sata vuotta sodan puhkeamisesta. Jarkko Vesikansa ehdottaa nimeä vallankumoussota, mutta mielestäni sota olisi johtanut vallankumoukseen, vasta jos jos punaiset olisivat voittaneet. Nyt se jäi kapinaksi, jonka valkoiset kukistivat voittaessaan kapinaa seuranneen sisällissodan. Vallankumous ei Suomessa toteutunut toisin kuin Venäjällä, Ukrainassa, Valkovenäjällä ja Transkaukasiassa. Ne kaikki liittyivät Sosialististen neuvostotasavaltojen liittoon 30.12.1922, vaikka nekin olivat ensin itsenäistyneet Venäjästä ensimmäisen maailmansodan päättyessä. Kaikki ne valtiot, jotka itsenäistyivät Venäjästä I maailmansodan pyörteissä ja omaksuivat sosialismin, liittyivät vuonna 1922 Neuvostoliittoon. Sosialistinen Suomi tuskin olisi silloin ollut poikkeus. Suomi olisi liittynyt Neuvostoliittoon Suomen sosialistisena neuvostotasavaltana 30.12.1922. Suurin johtajamme jo silloin olisi ollut Josef Stalin.
Jarkko Vesikansa:
"KEVÄÄN 1918 TAPAHTUMAT HAHMOTTUISIVAT PAREMMIN, JOS PUHUTTAISIIN SUOMEN VALLANKUMOUSSODASTA"
"Suomessa taloudellinen elämä on kehittynyt sille asteelle, että vallankumouksellinen mieliala on välttämätön. Puoluetoimikunta on ollut vallankumouksen jarruna… Nyt on porvaristoa vastaan varustauduttava, kun on aseita saatavissa… Parlamentaarinen toiminta on hylättävä… Nyt on alettava taistelu koko eduskuntalaitosta vastaan ja valta työväen käsiin.”
Näin julisti Jukka Rahja Suomen sosialidemokraattien puolueneuvoston kokouksessa 19.1.1918. Rahja oli saapunut Säätytalolle vallankumouksen pääkallonpaikalta Pietarista. Hänen veljensä Eino oli toiminut V. I. Leninin turvamiehenä, kun bolševikit olivat kaapanneet vallan Venäjällä kolme kuukautta aiemmin.
Nyt Rahja oli järjestellyt yhteyksillään Suomen punakaarteille aseapua. Kokouksen jälkeen Rahja palasi Pietariin johtamaan junaa, jonka lastina oli 15 000 kivääriä, kaksi miljoonaa patruunaa, 30 konekivääriä ja 10 kenttätykkiä. Rahja luotti Leninin tavoin siihen, että valta tulee kiväärin piipusta.
Kokouksessa Rahja moitti toverien rohkeuden puutetta: ”Kun työväki varustetaan aseilla, on sille myös annettava tilaisuus niitä käyttää vallankumouksen hyväksi… On lähdettävä lopulliseen taisteluun ja voitto on varma.”
Moni sosialidemokraattien puolueneuvostossa harasi vastaan. Aseisiin tarttuminen tuntui vieraalta, väärältäkin, mutta punakaarteissa intoiltiin, ja puolueen johdossa Kullervo Manner, O. W. Kuusinen ja Yrjö Sirola olivat samassa hengessä. Erikoisten käänteiden jälkeen puoluetoimikuntaa täydennettiin kumouksellisilla jäsenillä, joista muodostettiin toimeenpaneva komitea. Se julisti 28.1. vallankumouksen, ja valta otettiin eduskunnalta ja hallitukselta ”työväen käsiin”.
Sdp:ssä toteutettu häikäilemätön kaappaus on kevään 1918 avaintapahtuma. Keikaus johti siihen, että sdp:stä tuli vallankumouksen tekijä ja uhri, kuten sivussa pysytellyt Väinö Tanner oli varoittanut. Ilman vallankumousta veristä sisäistä sotaa tuskin olisi koettu.
Häikäilemätön kaappaus on vuoden 1918 avaintapahtuma.”
Sadan vuoden takainen käänne kannattaa palauttaa mieliin kiisteltäessä siitä, koettiinko keväällä 1918 vapaus-, kansalais- vai sisällissota. Suomalaiset ovat jumiutuneet käsittelemään tragediaa liian kotikutoisesti; tapahtumat niveltyivät osaksi ensimmäistä maailmansotaa ja bolševikkivallankumousta.
Kevään 1918 käänteet hahmottuisivat paremmin, jos puhuttaisiin Suomen vallankumoussodasta. Yhdysvalloissakin mielletään, että vuosina 1775–1783 koettiin American Revolutionary War, joka johti siirtokuntien itsenäistymiseen Britanniasta. Suomen itsenäistymiseen kytkeytyi vallankumous ja sen kukistaminen.
Onnistuessaan vallankumous olisi merkinnyt loppua demokratialle ja itsenäisyydelle. Suomi olisi suistunut osaksi bolševikkien yksivaltaisesti hallitsemien neuvostojen valtapiiriä, eikä sdp olisi voinut palata parlamentarismin tielle, joka oli myöhemmin siunaukseksi Suomelle."
Kolumnisti on Otavan tietokirjojen kustannuspäällikkö.
______________
On kiinnostavaa, että sen ajan ilmapiirissä köyhälistön osoittama tyytymättömyys ja kapinointi oikeuksiensa ja elantonsa puolesta selitettiin johtuvaksi köyhälistön huonosita rotuominaisuuksista, olivathan kapinalliset enimmäkseen huono-osaisia suomenkielisiä. Oheinen lainaus on kirjasta "Itämaasta itsenäisyyteen":
"
ROTUSOTAKO?
Pekka Kalevi Hämäläinen on teoksessaan ” Luokka ja kieli vallankumouksen Suomessa” sel-
vittänyt suomalaisia oloja luokkataistelun ja kielipolitiikan näkökulmasta. Hän toteaa kielipolitiikan muodostuneen sangen usein rotukysymykseksi. Ensimmäisen maailmansodan alla eräät ruotsinkieliset ylioppilaat katsoivat kaiken Suomessa kulttuurisesti arvokkaan olevan suomenruotsalaisten aikaansaamaa ja ansiota. Tämä perustui oletukseen, että yhteiskun-
nallisesti ja kulttuurisesti arvokas on rodullisesti korkeamman kansanosan aikaansaamaa. Ylioppilasjohtaja Artur Eklund perusteli tätä Gobineaun sekä toisen arjalaisuuden ylistäjän, Houston Steward Chamberlainin teoksilla. Jälkimmäinen oli saksalaiseen kulttuuriin ja mytologiaan ihastunut britti, joka meni naimisiin Richard Wagnerin tyttären, Evan kanssa ja jonka teos
"The Foundations of the Nineteenth Century"
vuodelta 1910 loi pohjan kansallissosialistien rotuopeille. Germaanisista juuristaan innostuneet ruotsalaiset sovittivat oppejaan myös aikakauden poliittisiin aatteisiin. Niinpä Venäjältä Suomeen vyöryneet sosialismin aallot nähtiin erityi-
sesti biologisesti alemmalla tasolla olevan kansanryhmän aatteeksi. Vuoden 1918 taistelut nähtiinkin ruotsalaispiireissä nimenomaan kahden rodun välisenä kamppailuna. Svenska Finlands folktingin puheenjohtaja von Rettig totesi 19.5.1918: ”
Katkeraa suomalais-ruotsalaista taistelua on käyty Suomessa. Tämä taistelu ei ole aiheutunut vain kielellisistä eroista.
Se on ollut kahden kansakunnan, kahden rodun välistä taistelua.”
Vaikka tällainen ajattelu kuulostaa nykyään absurdilta, niin noilla ajatuksilla oli aikanaan erittäin arvovaltainen kannattajakunta, joka koostui filosofeista, biologeista, lääkäreistä ja tiedemiehistä. Rodulliskielelliset näkemykset aiheuttivat suoranaista rasismia suomalaista väestöä kohtaan erityisesti ruotsalaisen maalaisväestön keskuudessa.
Sisällissota siis jyrkensi kahdesta rotuominaisuuksiltaan muka erilaisesta kansasta puhuvien mielipiteitä entisestään. Poliitikko ja lääkäri Georg von Wendt julkaisi vuonna 1919 kirjoituksen ” Suomen molemmat kansat, suomalaiset ja itäruotsalaiset”. Hänen mukaansa Suomea asuttivat itäruotsalaiset sekä suomalais-ugrilaisiin heimoihin kuuluvat suomalaiset. Näiden rotujen ominaisuudet ovat erilaiset, josta seurasi johtopäätös, että molempia kansoja on myös hallittava eri tavoin ja niiden sekoittamista oli syytä välttää. Tällainen ”sekakansa” oli von Wendtin mukaan taipuvaista häiriöiden aiheuttamiseen ja vallanhaluun. Sekarotuun kuuluvalle sivistyneistölle ei olisi tuottanut vaikeutta hylätä ruotsin kieltä.
Tässä toistui oppi, jonka mukaan slaavilaiset kansat olivat menettäneet älyllisiä ominaisuuksiaan sekaantuessaan suomalaisiin. Merkittävintä oli, että kielestä tehtiin rotuominaisuus. Ylempää rotua oleva puhui ruotsia, jonka alempaa syntyperää oleva saattoi jopa hylätä. Johtopäätös oli, että pääasiassa rannikoillamme asuvien ruotsinkielisten olisi pitänyt saada itsehallinto. Autonomiasta itsenäisyyteen kamppailleen Suomen olisi tullut antaa ruotsinkieliselle rannikolleen uusi autonomia.
Von Wendtin kirjoittelu ajoittuu rotuoppien kulta-aikaan Saksassa ja Ruotsissa. Ruotsissa rodullisiin kysymyksiin oli perehtynyt Herman Lundborg, joka oli opiskellut Münchenissä kriminaalipsykologiaa. Rotutieteilijät katsoivat, että rikolliset taipumukset ovat yhteydessä rodullisiin ominaisuuksiin; alemmat rodut olivat alttiimpia rikoksiin. Vuonna 1915 Lundbor-
gista tuli Upsalan yliopiston rotubiologian dosentti ja vuonna 1922 perustetun valtion rotubiologisen instituutin johtaja.
Ruotsalainen kansatieteilijä K. Robert V. Wikman kirjoitti vuosina 1921—22 "Det Nya Sverige” –lehdessä itäruotsalaisesta (= suomenruotsalaiset) ongelmasta. Hän arvosteli ankarasti pyrkimyksiä luoda suomalainen kansallisvaltio. Suomi oli tulos vain ja ainoastaan ruotsalaisten luovasta kyvystä. Suomalaiskansallisen liikkeen nähtiin johtaneen ainoastaan sosialismin
suosioon ja sitä kautta vuoden 1918 punakapinaan. Hänen mielestään kapina oli rodullisiin ominaisuuksiin perustuvaa pahansisuisuutta, eikä suinkaan reaktio yhteiskunnallisiin ja sosiaalisiin epäoikeudenmukaisuuksiin.
Suomessa Folkhälsan kokosi eugeniikan oppien mukaista tutkimustietoa maamme kahden kansan rotuominaisuuksista. Nämä arkistot ovat edelleen suljettuja. Tutkimuspyyntöjen epäämisen syyksi on sanottu, että ”arkistot ovat järjestämättä”.
Surullista oli, että muodikas rotuajattelu tarttui myös suomalaisiin. Tuhlattiin voimavaroja yritettäessä todistaa suomalaisten edustavan parempaa ja korkeampaa rotua kuin mongolit, joiksi ruotsalaiset suomalaisia nimittelivät. Myös opin tielle päässeet suomalaiset olivat joutuneet ruotsintamaan nimiään voidakseen edetä urallaan. Asia on edelleen arka, sillä kerrottaessa suomalaisten olleen samaan tapaan halveksittuja kuin monet Afrikan ja Aasian siirtomaiden alkuasukkaat, kohtaa yleensä voimakasta torjuntaa. Onko jo tällainen väite niin nöyryyttävä, että emme halua vieläkään myöntää, että myös meitä on pidetty alempana rotuna. "
Euroopan historian professori Laura Kolbe lausuu Politiikastaverkkolehdessä 30.10.2017 seuraavaa:
”Suomen sosiaalihistoriassa on yhä aukkoja. Suomalaisten torppareiden ja mäkitupalaisten historia on edelleen kirjoittamatta. Tämä maaseudun alaluokka on ollut sosiaali- ja sivistyshistorian kannalta olennainen, luokkaretken moottoriryhmä. Mutta torppareiden kohtelu ja kohtalot ennen Lex Kalliota kaipaisivat lisävalaistusta ja laajempaa vertailua maan eri osien välillä. Asiaan liittyi yhtä ja toista julmuuttakin tilanomistajien taholta. Lex Kallio oli todellinen kiltteyden teko!
”Suomalaisten torppareiden ja mäkitupalaisten historia on edelleen kirjoittamatta.”
Yksi aukko on Suomen ruotsinkielisten 1910-luvun germanismi eli rotuopillinen ajattelu, joka osin vaikutti vuoden 1918 valkoisen puolen julmuuksiin tai ajatteluun niiden taustalla: tavoitteena oli ’etninen puhdistus’, joka kohdistui suomenkieliseen työväenluokkaan ja punaisiin. Asenne näkyi erityisesti sisällissodan jälkipeleissä, teloituksissa sekä vankileireillä ja vankileirihallinnossa.”
Vaikka uhrien määrä oli Suomessa sisällissodassa ja sen jälkeen vankileireillä järkyttävän suuri, noin 38.000 henkeä, miehiä, naisia ja lapsia, sitä ei voi verratakaan Ukrainan väestötappioihin, kun siellä punaiset voittivat, ja maa liittyi Neuvostoliittoon. Seuranneissa pakkokollektivisoinneissa vuosina 1932 - 33 siellä tapettiin tahallisella nälänhädällä noin 10 miljoonaa maaseudun ihmistä, mikä oli noin 30 % Ukrainan väestöstä. Kansanmurhaa siellä johtivat Stalin ja Molotov. Huonosti kävi myös niiden suomalaisten sosialistien, jotka pakenivat Itä-Karjalaan sisällissodan jälkeen. Heistä useimmat joutuivat Stalinin vainojen uhreiksi kuten Neuvostoliittoon jääneet inkerinsuomalaisetkin. Kun jo suomalaisten sosialistien kohtalo oli Neuvostoliitossa joutua vankileireille ja telotettaviksi, niin mikä olisikaan ollut niiden suomalaisten kohtalo, jotka vastustivat sosialismia ja taistelivat sitä vastaan? Todennäköisesti punaisten voitto valkoisista olisi johtanut Suomen liittymiseen Neuvostoliittoon ja seurauksena olisi ollut silloin johtanut vielä paljon suurempiin väestötappioihin kuin se mitä Suomessa tapahtui vuonna 1918, kun valkoiset voittivat sodan.
Erityisesti punakaartien jyrkimmässä siivessä (suomalaisbolshevikit), joka oli hyvin vaikutusvaltainen sisällissodan aikaan,
oli halu liittyä Neuvosto-Venäjään sosialismin turvaamiseksi Suomessa. Punaisen Suomen Kansanvaltuuskunta, jonka puheenjohtaja oli Kullervo Manner, ehti jo solmia Neuvosto-Venäjän kanssa valtiosopimuksen 1. maaliskuuta 1918. Suomen ja Venäjän välisen federaation mahdollisuudesta Oskari Tokoi oli sitä ennen ehtinyt antaa lausunnon Manchester Gardian -lehden Pietarin kirjeenvaihtajalle 7. helmikuuta 1918. Punaisten häviö sisällissodassa vuonna 1918 varmisti sen, että Suomi todella sai pitää sen itsenäisyyden, jonka Suomi virallisesti oli saanut 6. joulukuuta vuonna 1917.
Itsenäinen Suomi 1919 - 1944
Jatkuu...
Isäni Matti Hautasen muistelmat kesän 1944 ratkaisutaisteluista Kannaksella
Tänä vuonna (2017) vietetään itsenäisyytemme 100 -vuotissynttäreitä. Toinen maailmansota oli vaikein koettelemus, joka uhkasi itsenäisyyttämme kuluneiden 100 vuoden aikana. Siksi julkaisen tässä erään sotaveteraanin, edesmenneen isäni, jälkeensä jättämät muistelmat sotakokemuksistaan sodan ratkaisutaisteluissa kesällä 1944. Muistelmat osoittavat, että meidän on syytä olla kiitollisia veteraaneillemme niistä suunnattomista ponnistuksista ja uhrauksista, joita isämme ja äitimme tekivät meidän takiamme ja Suomen itsenäisyyden puolesta. Arvostetaanko nykyisin tarpeeksi maamme kulttuurillista omaperäisyyttä ja itsenäisyyttä, joka on säilytetty vasta ankarien uhrausten ja taistelujen jälkeen?
Sotiemme veteraanit eivät juuri halunneet sodan jälkeen puhua sotakokemuksistaan. Isäni ei ollut poikkeus. Hän jätti kuitenkin jälkeensä muistelmat kokemuksistaan Karjalan kannaksella, jossa hän oli 24 vuotiaana pioneerina ottamassa vastaan Neuvostoliiton suurhyökkäystä aina Leningradin läheltä Valkeasaaresta Tali-Ihantalaan saakka, jossa vihollinen onnistuttiin pysäyttämään Pohjoismaiden kaikkien aikojen suurimmassa maataistelussa:
"Oli kesäkuun päivä vuonna 1944. Joukko-osastoni, JR 6, jonka pioneerijoukkueessa palvelin, oli rytäkän alkaessa reservissä Kirjosalossa rakentamassa VT -linjaa. 9.6. alkaneen hyökkäyksen murrettua linjamme Valkeasaaressa, jossa olimme olleet kolme viikkoa sitten ja vihollisen edetessä nopeasti, tuli meillekin vipinää. JR 6 siirrettiin Siiranmäen - Kivennavan lohkolle alistettuna 2. divisioonalle, sekä JR 48 Kuuterselkään 8. divisioonan käyttöön. Tämän linjan murruttua oli rykmenttimme viivytystaisteluja käyden vetäytynyt Talin alueelle, jossa 18. divisioona jälleen koottiin ja se sai tehtäväkseen pysäyttää vihollisen hyökkäyksen sen painopistesuunnassa - hyökkäyksen, joka niin vastustamattomasti oli vyörynyt halki Kannaksen murskaten eteensä sattuneet linnoitukset ja joukko-osastot. Olipa siinä urakkaa, varsinkin kun ottaa huomioon, että käytettävissä oli raskaiden taistelujen ja marssien uuvuttamat joukot, joiden mielialakaan ei luonnollisesti ollut parhaimmillaan.
Aluksi nukuimme erään talon navetan parvella, mutta kun vihollisen tykistö yhä tiuhensi tahtia, katsoimme parhaaksi siirtyä talon ulkorinteeseen rakennettuun ulkokellariin. Eipä siellä paljon ehtinyt olla, kyllä tehtäviä riitti. Kerran ryhmämme sai käskyn metsäpaloa sammuttamaan. Kranaatit olivat sen saaneet aikaan ja niitä tuli sinne jatkuvasti. Onnistuihan se viimein, mutta siinä sai toisenkin kerran lyödä maihin.
Useana päivänä tai yönä olimme myös tukilinjaa tekemässä Konkkalan vuorille. Raivasimme metsään ampuma-alaa, että näki ampua Talin suunnassa olevalle peltoaukealle, ja miehet kaivoivat poteroita. Siellä oli suuria, mökinkokoisia siirtolohkareita, ja miehet olivat kaivaneet niiden alle käytäviä, joista he kurkistelivat kuin ketun poikaset turvassa alati suhisevilta kranaateilta. Siinä oppi alati tarkkailemaan maastoa, missä on syvennys tai kolo, johon voi heittäytyä silmänräpäyksessäå, kun kranaatin äänestä kuuli, että se tulee kohti."
"Kerran siellä ollessamme tuli etulinjasta komppania jv -miehiä kävellen jonossa metsätietä. Mekin lähdimme heidän peräänsä, välimatkaa n. 50 metriä. Takaamme tuli useita kymmeniä koneita käsittävä pommilaivue matalalla lentäen. Heittäydyimme maahan liikkumattomiksi toivoen, etteivät olisi huomanneet meitä. Samassa ryske alkoi. Meidän onnemme oli, että ensimmäiset pommit menivät ehkä noin 10 metriä ylitsemme, mutta edellämme ollut porukka sai koko ryöpyn niskaansa. Kun hetkeä myöhemmin marssimme paikan ohi, oli näky karmea. Miehiä makasi molemmin puolin matalassa maantieojassa, paksu pölykerros päällä kuin ensilumi. Kukaan ei liikkunut. Maataistelukoneiden pommiryöpyt osuivat aina kohteisiinsa, mitäs kun saivat vapaasti lennellä. Minä ainakaan en koko parin viikon aikana nähnyt yhtään suomalaista I.t. -ammusta ilmassa, vaikka koneita oli jatkuvasti yllin kyllin. Olen jälkeenpäin lukenut, että Helsingissä oli maailman vahvin ilmatorjunta. Siellä kai maan kohtalo ratkaistiin."
"Kerran nukuimme siellä ulkokellarissamme. Yhtäkkiä heräsimme valtavaan räjähdykseen. Kellari oli savua ja pölyä täynnä. Ryntäsimme ulos ja ryhdyimme tarkastelemaan tilannetta. Kranaatti oli iskenyt kellariimme, mutta osunut onneksemme kellarin vesikaton kurkihirteen ja räjähtänyt siinä. Kellarin viisi senttimetriä vahva betonikatto, joka nyt roikkui rautalankojen varassa, suisti sirpaleet niin, että kukaan meistä ei loukkaantunut. Mutta eräs nukkuessamme sisään tullut, meille vieras sotilas, sai sirpaleen ohimoonsa, ja hänen unensa muuttui ikiuneksi. Emme menneet enää siihen kellariin, vaan nukuimme - mitä siellä nyt nukuttiin - koloissa ja poteroissa, mitä kukin löysi.
Ryhmämme sai tehtäväkseen raivata tietä Juustilan tiellä Viipurin tielle, jotta etulinjaan ammuksia ja muonaa vievät huoltohevoset pääsisivät siitä eikä tarvitsisi käyttää jatkuvan keskityksen kohteena olevaa, Portinhoikan risteyksen kautta kulkevaa tietä. Raivasimme puita ja täytimme kuoppia, jotta siitä saattoi jotenkin päästä hevosajoneuvolla. Toiset lähtivät jo pois, mutta jäin korpr. Nelimarkan kanssa tasaamaan erästä kuoppaa. Samassa tuli kranaatti ja räjähti lähellä. Olimme lyöneet maihin ja heti lähdimme syöksymään toisten perään. Samassa suhisi taas ja heittäydyimme maahan. Kranaatti räjähti siinä, mistä äsken lähdimme. Sama toistui neljä kertaa. Emme olleet aavistaneetkaan, että olimme vihollisen tulenjohtajan tähystyksen kohteena ja hän voi järjestää tällaista santsia. Olisiko Nelimarkka hieman myöhästynyt maahanlyönnissään, koska huomasimme, että hänen selässä olleesta kivääristään oli sirpale iskenyt piipun puuosan poikki?
Taisi olla juhannuksen seutuvilla, kun olimme taas Konkkalan vuorella varustelutöissä. Keskiyön lähestyessä päätimme pitää lepohetken. Löysin sopivan kallionkolon, johon heittäydyin selälleni. Sodan melu oli vaimennut jaq kesäyön hämy peitti tienoot. Huomasin, että Juustilasta päin tuli laivue Stuka -koneita. Siipikoneesta irtosi jotakin ja kone kaarsi jyrkästi takaisin. Hetken kuluttua jyrähti ja maa vavahti. Tuntui kuin olisin leijunut pari mnetriä korkealla ilmassa. Se "jotain" oli iso pommi, joka katkaisi tien lähellä kallionleikkausta. Toiset jatkoivat lentoaan ja kääntyivät syöksyyn, ja sitten alko jyskyä. Tunsin lievää vahingoniloa. Pommiryöppy vaikuttaa tunteisiin. Mutta kyllä siellä oli voimakas It. En nähnyt yhdenkään koneen putoavan, mutta erään koneen, joka palasi matalalla ylitseni, siiven läpi näkyi taivasta. Eipä siellä monasti omia koneita näkynyt, kun sen sijaan viholliskoneita oli aina päällä, joko pommikoneita tai hävittäjiä. Joukkojen huoltaminen oli vaikeaa, koska juhannuksen aikaan ei ollut yötä lainkaan.
Sen jälkeen, kun jätimme kellarisuojan, etsimme itsellemme uutta suojaa. Valitsimme erään mäkirinteen ja ryhdyimme kaivamaan itsellemme uutta poteroa. Meitä taisi olla viisi miestä. Kun poterot olivat melkein valmiit, tuli luokseni eräs kaveri ja haastoi vaihtaa poteroa kanssani. Hänen poteronsa oli rivin toisessa päässä ja käytyäni katsomassa sitä hyväksyin vaihdon ja aloin syventää hänen aloittamaansa kuoppaa. Samassa huomasimme ison maataistelukoneen lähestyvän. Sen suunta ei ollut aivan meitä kohti, joten luulimme sen sivuuttavan meidät. Mutta mitä ollakaan. Ollessaan juuri sivuuttamassa meitä, kolme konetta teki jyrkän mutkan meitä kohti. Tietysti painuimme poteroihimme, ja samassa ryske alkoi. Kuten tavallisesti, ryöppy osui aivan kohdalleen, ts. pommeja tuli joka puolelle. Ryöpyn loputtua nousimme kuopistamme sekopäisinä, usein räjähdyspaine löi miehen tajuttomaksikin, ja ryhdyimme tarkastelemaan tulkosia. Kaikki muut olimme selvinneet, mutta kaveri, jonka kanssa olimme muutamia minuutteja aikaisemmin vaihtaneet kuoppia, oli saanut täysosuman.
Olimme olleet Talissa jo lähes viikon. 18. D oli kyennyt pysäyttämään myrskyn lailla halki Kannaksen pyyhältäneen teräsvyöryn sen painopistesuunnassa. Koska Tali oli ainoa oikea suunta, jossa vihollinen voi käyttää suuria panssarivaunumassojaan, oli odotettavissa, että vihollinen yrittäisi kaikin voimin läpimurtoa. Kenraali Paalu ei kai ollut suosittu päämajaportaassa, mikä ilmeni mm. päämajan raporteissa, ja mikä ikävintä, taistelutarvikehuollossa. Joukoillemme ei ollut esimerkiksi lainkaan jaettu uusia, tehokkaita p.s.t. välineitä, nyrkkejä ja kauhuja, vaikka niitä oli suurten vesistölinjojen suojaamilla ja kotirintaman suosikkijoukoilla.
Ryhmämme oli siirtynyt uuteen paikkaan, Portinhoikasta Juustilaan menevän tien läheisyyteen. Kokemuksen opettamina olimme ryhtyneet ensimmäiseksi kaivamaan itsellemme suojakuoppia. Olimme tuskin päässeet alkuun, kun huomasimme peltoaukeaman takana olevalla tiellä lukuisia panssareita, jotka olivat matkalla Juustilaan päin. Ällistelimme aluksi: omia vai vieraita? Saimme siihen pian vastauksen, kun vaunut avasivat konekivääritulen vainiolla loikkivia miehiä kohti. Muutamia kaatui eikä enää noussut. Mekin olimme siinä rinteessä suojattomia, joten ryntäsimme läheiseen jokiuomaan ja sitä pitkin metsän suojaan. Siellä oli pari luutnanttia, jotka käskivät meidän mennä erään mäen rinteeseen suojaan. Siellä kyhjötimme ja kuuntelimme taistelun melua. Kranaattien tulo väheni, ehkä vihollinen varoi omiaan. Oli aikamoinen sekasorto, miehet harhailivat ja hevosajoneuvot menivät täyttä vauhtia. Lähdimme etsimään omaa joukkuettamme kävellen metsätietä Portinhoikkaa kohti. Etenimme varoen, koska emme tienneet, oliko vihollinen jo siellä. Lähellä Ylähovia kohtasin erään joukkueeni kaverin, joka kertoi, missä muu joukkue on ja että vihollispanssarit ovat perääntymässä Juustilasta. Omat Portinhoikan maastossa olleet panssarimme olivat vihollisen lähestyessä lähteneet karkuun, kohti Ihantalaa, aiheuttaen paollaan yhtä paljon sekasortoa kuin vihollinenkin.
Katselimme mäeltä, kun Laguksen panssarit saapuivat Juustilasta. Saavuttuaan Kilpeenjoen ylitse johtavan sillan luokse, oli miehillä sillan alla neuvottelutauko. Kai tutkivat, oliko silta miinoitettu. Ei ollut, koska panssarit jatkoivat matkaansa. Jalkaväki oli vihollisen suuria panssareita vastaan aivan neuvoton, koska polttopullot eivät tehonneet niihin. Kasapanosten olisi pitänyt olla niin suuria, ettei niitä jaksanut heittää. Tämän lisäksi panssarit kykenivät suojaamaan toisiaan tulella. Ainoa tehokas pst -ase olisi ollut panssarinyrkki tai -kauhu, mutta niuitähän meillä ei ollut. Metsissä ja kallionkoloissa kyyhöttävät miehet kykenivät kuitenkin estämään vihollisen jalkaväen etenemisen ja se riitti: Aikansa takana mellastettuaan panssarit joutuivat vetäytymään omiensa luokse."
" Toisella puolella Leitimojärveä vihollinen onnistui paremmin. Se onnistui läpäisemään linjamme ja tunkeutumaan useita kilometrejä Ihantalaa kohti. Ryhmämme sai lähteä, aivan kuten sanovat, "rynnäkkötykkejä varmistamaan". Asetuimme asemiin mäen nyppylälle Portinhoikka- Ihantala -tien varteen. Edessämme tien takana oli jyrkkä, pitkää kuusikkoa kasvava rinne, takanamme oli avoin niitty. Ei ollut lapiota mukanamme kaivautuaksemme, vaan jokainen etsi itselleen jotain koloa tai kiven suojaa ja aloimme tähystää tiuhaan metsikköön. Sieltä ei ammuttu, mutta kolahtelua kyllä kuului. Naapuri kaivautui. Parin tunnin kuluttua meille tultiin käskemään, että meidän on avattava tuli, kun vasemmalta päin, Ihantalan suunnasta alkaa kuulua telaketjun kolinaa. Omat siellä aikovat hyökätä. Teimme kuten käskettiin, mutta ammunnasta päätellen hyökkäys ei tuntunut paljon edistyvän. Tähystimme edelleen jonkin aikaa, kun vasemmalta alkoi kuulua telaketjujen kolinaa. Sieltä tuli viisi suomalaista Vickers -vaunua. Ajoivat hyvää vauhtia ohitsemme meitä huomaamatta, mutta päästyään ohitsemme noin 20 metriäalkoi metsässä välähdellä ja tankin kyljestä kuului kimeitä pamahduksia.
Vaunu lisäsi vauhtia. Samoin kävi toisen ja kolmannen vaunun, sekin sai osansa, mutta ilman näkyvää tulosta. Neljännen
vaunun telaketju katkesi, nousi tornin katolle ja vaunu pysähtyi. Viides vaunu yritti työntää vaurioitunutta vaunua, mutta kun se ei onnistunut, se jatkoi matkaansa. Olin pannuut merkille leimahdusten sijainnin ja aloin ampua heti niitä kohti. Ampumiseni ainakin häiritsi niiden ampujaa, jolloin viimeinen vaunu pääsi kuin koira veräjästä. Vickersin luukku aukesi ja sieltä tuli pari kolme miestä. Viittoilimme heidät meidän puolelle. Yksi heistä kiipesi vielä takaisin vaunuun ja alkoi paahtaa
metsään kranaatteja. Rytinä kävi ja puita kaatui. Mies hyppäsi sitten ulos vaunusta ja oikein teki, koska hetken kuluttua metsästä lensi jokin vaunua kohti. Kuului ankara räjähdys, vaunu hyppäsi ilmaan ja savupilvi peitti kaiken. Kasapanos oli räjähtänyt. Kersantti Salo haavoittui otsaansa. Vaikka verta tuli paljon, niin sirpale ei ollut lävistänyt luuta. Samassa oikealta alkoi kuulua kovaa ammuntaa, kun joku kolmannen pataljoonan porukka hyökkäsi eteenpäin. Molemmilla puolilla oli paljon konetuliaseita, ja meteli oli sen mukainen. Alikersantti Liimataisen ryhmä tuli vaihtamaan meitä, ja ylitimme takanamme olevan niityn syöksymällä, ilman vahinkoja."
"Kerran kävelin metsän laitaa jollakin asialla. Siellä oli ollut pommitus, maa oli myllerretty, ja siellä oli monenlaista rojua. Mies makasi selällään ja luulin häntä ensin kuolleeksi. Hän avasikin sitten silmänsä ja pyysi minua auttamaan. Kun panin käteni hänen selkänsä alle, osuin valtavaan haavaan, jossa tuntui luun siruja. Nostin hänet pystyyn ja autoin hänet kävelemään kohti puolen kilometrin päässä olevaa j.s.p :tä. Kerran löin maihin, kun kranaatti tuntui tulevan kohti. J.s.p :llä
oli paljon haavoittuneita ja sen lähellä pitkä rivi kaatuneita havuilla peitettyinä. "
"Olimme jo pitkään viettäneet epäsäännöllistä elämää, siirtyneet paikasta toiseen pakin kansi vyöllä, lusikka saapasvarressa, leipälaukku ja kivääri olalla, nukkuneet kun joutaneet, syöneet kun saaneet - molempia liian vähän ja se alkoi tuntua. Huomiokyky ja reagointinopeus heikkenivät niin, että uhkasi usein myöhästyä kranaatin tullessa. Sinne oli tullut uusia joukkoja ja myös lähtenyt, mutta 18. D oli jatkuvasti siellä röykytettävänä. Muutosta vihdoin enteili saamamme käsky lähteä viivyttämään. Niinpä menimme eräälle kanervanummelle, heittäydyimme pitkällemme ketjuun ja aloimme tähystellä. Oli lämmin kesäilta, tykistö oli vaiennut, ainoastaan joku kiväärinlaukaus rikkoi rauhan. Portinhoikasta päin kuului tuhansien kurkkujen kaiuttama uraa -huuto, joka tuntui täyttävän koko avaruuden. Vihollinen siellä miehitti omiemme jättämiä asemia. Määräainana, muutaman tunnin kuluessa lähdimme mekin. Asetuimme taaempiin asemiin metsän ympäröimän viljelysaukion laitaan, mistä meidät sittemmin vapautti jääkärijoukkue. Marssimme metsäpolkuja pitkin Ihantalaan, jossa oli muitakin joukkoja sekä tankkeja asemissa. Siellä oli myös kenttäkeittiö ja pääsimme lepäämään."
Olimme olleet Tatli maisemissa liki kaksi viikkoa. Sinne oli tullut ja myös lähtenyt muitakin joukkoja, mutta 18. D oli siellä
alusta loppuun, ensimmäisestä viimeiseen saakka. Kun ottaa huomioon vielä sen, että yksikön rykmentit JR 6 Siiranmäessä ja JR 48 Kuuterselässä olivat täyttäneet tehtävänsä hyvin, ei voi kuin ihmetellä päätöstä ja päättäjiä, jotka erottivat komentajamme, kenraalimajuri Paalun leimaten hänet sekä joukot häpeällä. Onhan tietysti totta, että divisioona joutui liki viikon aikana luovuttamaan eräitä varustamattomia kivikunnaita viholliselle, joka hyökkäsi panssariarmeijakuntien voimalla ja valtavien ilma- ja tykistövoimien tukemana. Tali mainitaan päämajan tilannetiedotuksessa vasta 26.6. , vaikka ankarat taistelut olivat riehuneet siellä jo lähes viikon. Miksi? Kai siksi, että Paalu ei saisi kunniaa torjuntavoitosta. Kun ei ole hyökkäystä, ei ole torjuntavoittoakaan. Kenraalipeliä, siis!
Kun rintama vakiintui Ihantalassa, pääsi 18. D vihdoin lepoon. Mekin majoituimme Saimaan kanavan varteen. Joukkoamme täydennettiin, varusteita jaettiin. Saimme vihdoin mm. panssarintorjunta-aseita. Eräs seikka jäi mieleen: meillä melkein kaikilla oli konekiväärit, mistä lie kukin saanut. Liiat vietiin pois ja annettiin tavalliset kiväärit tilalle. Mielialaakin kohotettiin. Porukka koottiin peltoaukealle ja joku päämajasta tullut nuori, kaunis kapteeni piti meille esitelmän vihollisesta.
Hänen mielestään meitä oli ollut vastassa vain joku suurkaupungin pohjasakasta koottu porukka, jota olimme turhaan säikähtäneet ja pötkineet pakoon. Tankitkin olivat aivan vaarattomia, sillä tähtäimet olivat marssilla tärisseet pois paikaltaan. Sitä mieltä oltiin päämajassa. Oli miten oli, kyllä niittenkin kanssa oli tarpeeksi tekemistä. Hyvä, ettei sieltä tullut oikein sotaväkeä."
Kommentti:
Monet myöhemmät historioitsijat ovat arvioissaan Kannaksen torjuntataistelusta tulleet siihen johtopäätökseen, että
Kannaksen linnoitustöitä laiminlyötiin jatkosodan aikana. Esimerkiksi Valkeasaaren lohkolla, Leningradin lähellä oli
ainoastaan hiekkaan kaivetut korsut ja juoksuhaudat suomalaisten käytössä, kun Neuvostoliiton suurhyökkäys siellä alkoi. Myös VT -linja oli puutteellisesti varustettu. Kuitenkin Suomeen ja pääesikuntaan asti oli kantautunut useita kanavia pitkin tietoa odotettavissa olleesta Kannaksen suurhyökkäyksestä. Kannaksenkin joukoista oli paljon miehiä lomilla silloin kun suurhyäkkäys alkoi. Suomalaisten joukkojen määrä oli muutenkin liian pieni tällä Stalinin hyökkäyksen painopistealueella. Vasta Talin-Ihantalan suurtaisteluun Suomi pystyi tuomaan lisäjoukkoja Itä-Karjalasta niin, että taistelussa suomalaisia oli 50.000 miestä venäläisten 150.000 vastaan. Venäläisten joukot olivat kärsineet suuria tappioita jo ennen Tali-Ihantalaa, mikä edesauttoi hyökkäyksen pysäyttämistä siellä. Tapio Tiihonen esittää väitöskirjassaan, että venäläisten miestappiot Kannaksella kesän 1944 aikana haavoittuneina tai kaatuneina olivat yli 180.000 miestä. Suomalaisten viivytystaistelut olivat olleet hänen mielestään strategisesti erittäin menestykselliset, "yksi toisen maailmansodan onnistuneimmista". Neuvostojoukoilta loppuivat reservit, jotka oli varattu Suomen valtaamiseen.
Neuvostojoukoilla oli kiire päästä Berliiniin ennen länsiliittoutuneita. Saksan ja Japanin antauduttua suurvaltojen välit kiristyivät nopeasti. Länsiliittoutuneet eivät katsoneet hyvällä Stalinin vallan suurta laajenemista Eurooppaan ja Lähi-Itään. Alkoi kylmä sota. Ison Britannian Winston Churchill suunnitteli sotaa Neuvostoliittoa vastaan jo vuonna 1945 ja USA omaksui Trumanin oppinsa vuonna 1947. Aluksi ( vuonna 1945) USA oli maailman ainoa ydinasevaltio, mikä sai Stalinin kunnioittamaan sitä, kunnes Neuvostoliittokin sai oman ydinaseen vuonna 1949. Kenties kylmän sodan syttyminen liittoutuneiden välille heti maailmansodan päättymisen jälkeen hillitsi Stalinin intoa aloittaa uudelleen sotatoimia Suomea vastaan välittömästi, kun Berliini oli valloitettu. Tämä nostaa Kannaksen torjuntavoiton merkitystä Suomen itsenäisyyden turvaamisen kannalta.
18. divisioonan tappiot jatkosodassa olivat kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina 10.184 henkeä.
Jos divisioonan kokonaisvahvuus on noin 18.000 henkeä, niin tappioiden osuus oli noin 57 % miesvahvuudesta.
Neuvostoliiton nopea eteneminen ja Viipurin menetys olivat pääesikunnalle ja kaikille suomalaisille suuri shokki. Menetykselle haettiin syyllisiä. Pääesikunnasta syyllisiä ei löydetty, joten niitä etsittiin divisioonatasolta. Kenraaliluutnantti Taavetti Laatikainen pääesikunnassa oli kenraalimajuri Paavo Paalun esimies. Monet pitävät häntä vastuullisempana Kannaksella koettuihin tappioihin kuin syyllisiksi virallisesti leimattuja kenraalimajuri Paavo Paalua ja eversti Armas Kemppiä, jota syytettiin Viipurin menetyksestä.
Kuva: Hyvinkään Perinneveljet Tali-Ihantalan taistelun muistomerkillä kesällä 2017
Kannaksen linnoitustöitä laiminlyötiin jatkosodan aikana. Esimerkiksi Valkeasaaren lohkolla, Leningradin lähellä oli
ainoastaan hiekkaan kaivetut korsut ja juoksuhaudat suomalaisten käytössä, kun Neuvostoliiton suurhyökkäys siellä alkoi. Myös VT -linja oli puutteellisesti varustettu. Kuitenkin Suomeen ja pääesikuntaan asti oli kantautunut useita kanavia pitkin tietoa odotettavissa olleesta Kannaksen suurhyökkäyksestä. Kannaksenkin joukoista oli paljon miehiä lomilla silloin kun suurhyäkkäys alkoi. Suomalaisten joukkojen määrä oli muutenkin liian pieni tällä Stalinin hyökkäyksen painopistealueella. Vasta Talin-Ihantalan suurtaisteluun Suomi pystyi tuomaan lisäjoukkoja Itä-Karjalasta niin, että taistelussa suomalaisia oli 50.000 miestä venäläisten 150.000 vastaan. Venäläisten joukot olivat kärsineet suuria tappioita jo ennen Tali-Ihantalaa, mikä edesauttoi hyökkäyksen pysäyttämistä siellä. Tapio Tiihonen esittää väitöskirjassaan, että venäläisten miestappiot Kannaksella kesän 1944 aikana haavoittuneina tai kaatuneina olivat yli 180.000 miestä. Suomalaisten viivytystaistelut olivat olleet hänen mielestään strategisesti erittäin menestykselliset, "yksi toisen maailmansodan onnistuneimmista". Neuvostojoukoilta loppuivat reservit, jotka oli varattu Suomen valtaamiseen.
Neuvostojoukoilla oli kiire päästä Berliiniin ennen länsiliittoutuneita. Saksan ja Japanin antauduttua suurvaltojen välit kiristyivät nopeasti. Länsiliittoutuneet eivät katsoneet hyvällä Stalinin vallan suurta laajenemista Eurooppaan ja Lähi-Itään. Alkoi kylmä sota. Ison Britannian Winston Churchill suunnitteli sotaa Neuvostoliittoa vastaan jo vuonna 1945 ja USA omaksui Trumanin oppinsa vuonna 1947. Aluksi ( vuonna 1945) USA oli maailman ainoa ydinasevaltio, mikä sai Stalinin kunnioittamaan sitä, kunnes Neuvostoliittokin sai oman ydinaseen vuonna 1949. Kenties kylmän sodan syttyminen liittoutuneiden välille heti maailmansodan päättymisen jälkeen hillitsi Stalinin intoa aloittaa uudelleen sotatoimia Suomea vastaan välittömästi, kun Berliini oli valloitettu. Tämä nostaa Kannaksen torjuntavoiton merkitystä Suomen itsenäisyyden turvaamisen kannalta.
18. divisioonan tappiot jatkosodassa olivat kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina 10.184 henkeä.
Jos divisioonan kokonaisvahvuus on noin 18.000 henkeä, niin tappioiden osuus oli noin 57 % miesvahvuudesta.
Neuvostoliiton nopea eteneminen ja Viipurin menetys olivat pääesikunnalle ja kaikille suomalaisille suuri shokki. Menetykselle haettiin syyllisiä. Pääesikunnasta syyllisiä ei löydetty, joten niitä etsittiin divisioonatasolta. Kenraaliluutnantti Taavetti Laatikainen pääesikunnassa oli kenraalimajuri Paavo Paalun esimies. Monet pitävät häntä vastuullisempana Kannaksella koettuihin tappioihin kuin syyllisiksi virallisesti leimattuja kenraalimajuri Paavo Paalua ja eversti Armas Kemppiä, jota syytettiin Viipurin menetyksestä.
Kuva: Hyvinkään Perinneveljet Tali-Ihantalan taistelun muistomerkillä kesällä 2017
